Summa summarum

Oma myrtynyt, kurttuotsainen ja filosofis-pohdinnallinen blogini yrittää kovasti aina välillä olla tilannekoominen. Ei se silti koskaan tällaiseen yllä. Nauroin vedet silmistä roiskuen.

Olen itse saavuttanut vuosien varrella verta, hikeä ja kyyneliä eri ruumiinosista roiskutellen sellaisen venäjän kielen taidon, että jos olen vähänkin vähäpuheisempi, minua luullaan sujuvasti venäläiseksi. Näin on käynyt monta kertaa töissä puhelimessa, ja eilen piti toisellekin Ikean kuskille paljastaa Komsomolskii prospektilla, että itse asiassa nauroin tuolle ZSKA:n ulkomaalaisvahvistuksen autoradiossa tokaisemalle "miksi venäläiset juovat olutta kadulla kello kahdeksalta aamulla" -kommentille niin makeasti siksi, että olen itsekin ulkomaalaisena miettinyt monesti samaa asiaa. Mutta kovin tuoreessa muistissa ovat vielä ne kerrat, kun erään Anskun ja erään toisen Svetlanan kanssa kuljeskelimme pitkin Pietaria kesällä -95 ja joka kerta Svetlanan avattua suunsa ja kysyttyä jotain, minun oli pakko suhista Anskulle "mitäsesano". Tai kun en samaisena kesänä osannut ostaa 150 grammaa suklaakonvehteja vaan sain niitä puolitoista kiloa. Tai kun mietin vakavasti alanvaihtoa kun en lukuisten vuosien yliopisto-opintojen jälkeen onnistunut kirjoittamaan venäjäksi kieliopillisesti virheetöntä "olen siellä ja siellä, tulen silloin ja silloin" -lappua ukrainalaiselle asuinkumppanimummolleni.

Päivän Moskova-kuulumiset: Jälkeen kahden Ikea-reissun, lukemattomien pahvilaatikoiden, imuroinnin ja luuttuamisen, tavaroiden paikasta toiseen siirtelyn ja pikkutunneille valvottujen öiden kotini on valmis. Kreivin aikaan, koska tänä aamuna saapui neljän entisen pietarilaisen retkikunta tarkistamaan Moskovan, uuden kodin ja näillä näkymin myös yhdet australialaisten bileet. Unohtamatta tietenkään Gogol-museota ja Solohovin hukkuvia hevosia, jotka Jii haluaa ehdottomasti nähdä. Katsotaan, onko Moskovakin Rock City.

Päivän Aulis: Huutaa eikä suostu kertomaan syytä. Näyttää osapuilleen tältä silloin kun ei huuda vaan on juuri ryhtymässä haukottelemaan:



Päivän paras filosofinen lausunto tulee Pohojammaalta. Siitä riittää ajatusta vaikka koko viikonlopulle:

"Summa summarum, en tiedä siis vieläkään juuri mitään tärkeistä asioista."

Kukapa tietäisi.

---------

Tänään soi Zen Cafén Omituista. Siinä on kappale, johon kiteytyy kaikki se haikeus, joka aina joskus nousee mieleen kun ajattelee entisiä elämiään. Ja sitten kuitenkin toteaa: "Tämä on kaikki ja nyt, mikään ei voisi olla paremmin." Ja kuten edellä mainittu filosofi joskus vuosia sitten minulle totesi, tähän tilanteeseen on aina väistämättä kuljettu kaikkien niiden edellisten tilanteiden kautta. Eikä tässä oltaisi ilman niitä - ei tällaisena ihmisenä, ei tällaisten ihmisten seurassa, ei tässä kaupungissa eikä tässä nykyisessä elämässä.

Aikuisen olohuone

Asuntoni on käynyt läpi metamorfoosin. Ensin se oli pelkkä tyhjyyttään koliseva huoneisto, jossa oli lainapatja lattialla ja keittiössä kaksi mukia ja juustohöylä. Sitten siitä tuli hotellimainen kalustettu mutta täysin persoonaton kämppä. Sen jälkeen se muuttui pahvilaatikkovarastoksi. Yhtä aikaa pahvilaatikkovaiheen kanssa siellä vallitsi muuttokaaos, kun mikään laatikosta purettu tavara ei oikein ollut vielä löytänyt paikkaansa. Ja nyt, keittiöstä pilkistävää sekamelskaa lukuunottamatta, siitä on tullut koti.

Olen päässyt muuttamisessa siihen euforiseen vaiheeseen kun lattiat on pesty, tyhjät pahvilaatikot viety pois ja voi ryhtyä asettelemaan mattoja lattioille ja pöytäliinoja, tauluja ja muita omia esineitä omille paikoilleen. Euforiaa aiheuttaa myös se, että ensimmäiset viralliset vieraat (talonväkeä ja heihin lukeutuvia kotilääkäreitä ei lasketa virallisten kastiin) saapuvat ylihuomenna Suomesta ja Pietarista. On kivaa, kun on koti, jossa tuntee viihtyvänsä jopa niin, että haluaisi viettää siellä joulun. On kivaa, kun sinne mahtuu ystäviä ja kylänmiehiä, ja on kivaa, että nämä ovat niin ihanaa sorttia että sankoin joukoin ovat vieraisille tulossakin.

Eilen illalla ikuistin lukijoiden iloksi jo huonekalujen saapumispäivänä tekemäni havainnon. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni aikuisen ihmisen olohuone:



Aaltovaasi on kuvausrekvisiittaa ja meni salamavalojen räiskeen sammuttua takaisin omalle paikallensa kaappiin. Sen sijalle tuli Mariskooli, joka tosin tietyissä piireissä edustaa vielä pidemmälle vietyä aikuisuusastetta.

---------

Tänään soi Uma2rman. Täydellistä, letkeää muuttomusiikkia.

Raamattu, almanakka ja rukouskirja

Minulla oli pitkään seinälläni äitiltä joskus 90-luvun puolivälissä saatu postikortti, missä luki viisas lause: "Talo ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa." Allekirjoitan.

Olen märissyt kaikilla mahdollisilla foorumeilla vuosikaudet siitä, etten mahdu asumaan kirjojeni kanssa samaan talouteen. Olen tuskaa tuntien luopunut suuresta osasta kirjojani tänä kesänä. Minulla on silti niitä edelleen kaksi hyllyllistä. Kun asettelin niitä eilen järjestykseen, tuli mieleen hassu ajatus: Minä OLEN kirjani. Vähän niinkuin siinä Tapio Rautavaaran esittämässä korttipakkalaulussa, kyllä te sen tiedätte.

Ensimmäisestä laatikosta nostin esiin kirjoja, jotka minulla oli tornikamarissa ja jotka liittyivät läheisesti elämään siellä. En tiedä, mitä siitä elämästä mahtaa lopulta kertoa se, että niiden joukossa olivat muun muassa sellaiset maailmankirjalilsuuden merkkiteokset kuin Amerikan Psyko ja Tuntematon sotilas sekä nimihirviöllä "Jätä Se! - Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin" varustettu sinänsä hyvinkin näppärä opus.

Kun aukaisin lisää laatikoita, alkoi niistä nousta esiin muutakin. Harry Potterit - muistan sen joulun, kun tapaninpäivänä piti käydä ostamassa Seinäjoelta kaikki siihen mennessä ilmestyneet. Afishan Pietari-oppaan vuodelta 2004, toisen irtopainokseksi levinneen Pietari-oppaan vuodelta 1995. John Irvingin tuotantoa pokkareina - opiskeluaikana ei ollut varaa kovakantisiin. 50-luvulta peräisin oleva Valamo-kuvakirja jonka löysin kainuulaiselta kirpputorilta. Vinon pinon venäläistä kulttuuria, historiaa ja kulttuurihistoriaa käsitteleviä opuksia - olen katsellut niitä hyllyssäni edellisen kerran kymmenen vuotta sitten, silloin kun elämä oli vielä melroseplacea. Eve Hietamiehen Huomenna on paremmin, jota luin uudestaan ja uudestaan harjakaton lipan alla ja kuuntelin sateen ropinaa. Lopulta asettelin hyllyyn Uppo-Nallet ja joukon satukirjoja - eli sen, mistä kaikki alkoi.

Suhteellisuudentaju on arvokas ominaisuus. Kun asioita suhteuttaa johonkin suurempaan, pidempään tai laajempaan, ne näkee paremmin. Ja sitten tajuaa, että kaikki nekin, mitkä nyt ovat tärkeimpiä - uusin Harry Potter, Kun isoisä Suomeen hiihti kirppari-irtolehtipainoksena, Nick Hornbyn About a Boy - nostetaan lopulta hyllyyn ja pöydälle ilmestyvät uudet teokset.

---------

Tänään soi Ultra Bran Lähettäkää minulle kirjoja. "Sillä kerran myös meidän tuskallinen, rohkea tarinamme päättyy hyvin."

Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa

Kotiutumisprosessi on päässyt hyvään alkuun. Perjantai-illan pahaa mieltä lievittivät työsaunan lempeät löylyt sekä kadehdittavalla asenteella kokattu pestopasta kera punaviinin. Lauantaiaamuna kesken päärynäaamiaisen saapuivat tavarat Suomesta.

En ole koskaan aikaisemmin muuttanut ulkomaille niin, että voisin ottaa suurinpiirtein koko maallisen omaisuuteni sinne mukaan. En ole vuosikausiin asunut maallisen omaisuuteni kanssa samassa osoitteessa. Ja sanottiin maallisesta mammonasta mitä vaan, kyllä omat, tutut tavarat tekevät kodin.

Tuttujen tavaroiden lisäksi ostin eilen Ikeasta kaksi uutta kirjahyllyä ja yhden uuden astiakaapin sekä pöydän läppärille ja tuolin pöydän ääreen. Ikean autokuski luuli minua venäläiseksi Komsomolskii Prospektin päähän asti, sitten oli pakko tunnustaa asian oikea laita. Kotona aloin tuntea itseni oikeaksi kirjailiaksi kun istuin tuolille pöydän ääreen naputtelemaan läppäriäni - tornikamarissa oli tasan yksi keittiön pöytä, jota ei voinut yleensä käyttää keittiönpöytätarkoitukseen koska se oli läppärin ja papereiden peitossa. Nyt minulla on yksi keittiönpöytä, yksi olohuoneen ruokapöytä ja lisäksi pöytä läppäriä ja kirjallisia töitä varten.

Tuoli ja pöytä piti ensin tosin koota. Sen jälkeen piti koota ensin ensimmäinen ja sitten toinen kirjahylly. Niiden jälkeen kokosin vielä astiakaapin. Ennen astiakaapin kokoamisen lopullista valmistumista piti pitää hermoja rauhoittava tauko, paistaa nakkimunakas ja syödä se. Kiinalaiset lapset eivät osaa tehdä kovinkaan laadukkaita saranoita. Ja kaikesta ruuvaamisesta käsi on nyt niin kipeä, että näppäimistön näpytteleminen tuottaa suurta tuskaa.

---------
Tänään soi Ismo Alangon otsikonmukainen biisi. Rakkaustarinaa tai Ikean kirjahyllyä, lopputulos on kuitenkin auts.

Ankarat ajat

Ensimmäisistä Moskovassa viettämistäni tunneista muistan hikisen, junassa yön yli nukkuneen hämmennyksen.

Ensimmäisistä päivistä sen, että oikean nimettömäni kynsinauha oli kivuliaasti revennyt ja hämmennys jatkui.

Ensimmäisistä viikoista on nyt, reilun kolmen viikon kokemuksella, jäämässä mieleen hämmennyksen ja hien lisäksi aivan posketon väsymys. Kynsinauha sen sijaan on parantunut.

Tämän hetken uupumuksen pääsyynä ei ole se, että teen työssäni joka päivä vähintään yhden tietämättömyydestä, keskittymiskyvyn herpaantumisesta, plus-laskutaidon unohtamisesta tai jostakin muusta vastaavasta syystä johtuvan mokan, jonka selvittelyyn yleensä kuluukin sitten iloisesti koko jäljellä oleva työpäivä. Tämän hetken pääasiallinen uupumussyy on se, josta Hetsku on blogissaan tyhjentävästi raportoinut: muuttokuorma. Tosin en ole enää yhtään rauhallinen enkä ystävällismielinen, olen väsynyt ja kyllästynyt siihen, että asiat eivät toimi niin kuin pitäisi. Ja tällä erää ei voi edes syyttää venäläisiä, venäläisyyttä, Neuvostoliittoa, kulttuurieroja tai juuri mitään muutakaan, vaan yksinomaan suomalaista muuttofirmaa, joka ei joko tahallaan tai luultavasti tahattomasti vain osaa hoitaa muuttoasioita. Olen maksanut maallisen omaisuuteni kuljettamisesta tänne niin suuren summan euroja, että minulla on mielestäni oikeus jodenkin perustarpeiden tyydytykseen. Kuten sen, että muuttokuormassani on kaikki se, mitä halusinkin Moskovaan muutettavan - ei 20 kollia liian vähän tavaraa. Tai etten joudu itse itkemään ja ruikuttamaan puhelimessa saadakseni kaupungissa olevat, tullista läpi päästetyt tavarani kahden viikon odottelun jälkeen haltuuni. Tai että soittopyyntöihin vastataan. Tai että.

No, sitten iloisempiin asioihin, eli päivän Aulis: Minulla oli tänään puhelinaudienssi Auliksen kanssa. Puhuin itse asiassa varsinaisesti hänen isänsä kera, mutta myös Aulis osallistui vaihtelevalla innokkuudella keskusteluun. Hän sanoi muun muassa höö, ynh, yyyy, ja lisäksi kitisi hieman. Auliksen ääni oli pieni ja hentoinen. Oli vaikea kuvitella, että hän osaisi karjua kuin leijona, mutta sitä hän kuulemma nälkäisenä tekee.

Lopuksi Moskova toivottaaa hyviä synttäreitä kaikille viikonloppuna vuosia täyttäville, mutta erityisesti niille, joille tulee sunnuntaina täyteen ensimmäinen kokonainen vuosi!

---------

Tänään soi Kolmannen Naisen Uupumusharhaa. Ehkä viikonloppuna san levätyksi tuokion.

Ja vanhukset tuuli vie

Vedän vanhuksia puoleeni.

Olen tehnyt niin aina. Lapsena se johtui varmaankin tietynlaisesta pikkuvanhuudesta, runsaasta isovanhempien kanssa vietetystä ajasta tai kahdesta, punaisilla nauhoilla solmitusta letistä. Teininä ehkä yhdestä pitkin selkää valuvasta letistä. Nyt aikuisena ehkä siitä, että arvioisin näyttäväni melko vaarattomalta, hetkittäin jopa ystävälliseltä ja muutenkin kirkasotsaiselta.

Niinpä ajaudun Moskovassakin jatkuvasti keskusteluihin mummojen ja pappojen kanssa. Tänään ruokakaupassa keskustelin sujuvasti eri smetanapurkkien hinnoista ja kanta-asiakaskortilla saatavista alennuksista pikkuruisen, valkeaan vanhojen miesten lippalakkiin sonnustautuneen papparaisen kanssa ja etsin pitkään muovirasiahyllystä rasiaa, joka sopisi iloisen ja pyöreän mummelin löytämään iloisenväriseen ja pyöreään kanteen. Emme löytäneet sopivaa rasiaa, mutta erosimme silti ystävällisissä tunnelmissa.

Lähikauppani on vähän kallis mutta muuten miellyttävä, pientä Prismaa vastaava iso supermarket, Ramstore eli Ramppari. Olen jo hankkinut sen kanta-asiakaskortin, jolla sai vähärasvaisimmasta eli kymmenen prosentin smetanapurkista melkein kymmenen ruplaa alennusta. Tänään ostin kaupasta muun muassa kukkamultaa, tuoreen leivän, kokonaisen ananaksen ja kolme rullaa 5,90 ruplan hintaista, hitusen kreppipaperia muistuttavaa Svetogorskii Standart –vessapaperia. Aion viedä rullat tuliaisiksi kyseisen Svetogorskin välittömässä läheisyydessä asuvalle perheelleni.

Lisäksi ostin paketillisen nakkeja. Keitin nakit illalla uudella kaasuhellallani ja testasin samalla hellan toimivuuden. Ainakin toistaiseksi olen hengissä. Hellan kaasujohdossa oli nimittäin reikä – huomasin sen viime viikolla siitä, kun ensimmäistä kertaa käänsin kaasuhanan auki ja kuului epäilyttävää suhinaa. Suljin hanan ja valitin asiasta alakerran vartijamummolle. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, ellei äitin mieltäylentäviä ”kaasu tappaa” –tekstiviestejä oteta lukuun, ja kaasumiehet kävivät vaihtamassa johdon uuteen. Toisin kuin huonekalujentuojamiehet, lukonvaihtajamiehet ja muut asunnossani viime päivinä vierailleet hanslankarit, kaasumiehet olivat täsmällisiä ja ilmaantuivat samalla kellonlyömällä kuin olivat ennalta ilmoittaneetkin.

Arkiset asiat uudessa maassa ja uudessa kaupungissa ovat jännittäviä ja niistä riittää hupia moneksi kuukaudeksi. Eilen pesin ensimmäistä kertaa pyykkiä uudella pesukoneellani, viritin pyykit kuivumaan uudelle, Rampparista hankitulle pyykinkuivaustelineelleni ja tunsin suunnatonta mielihyvää molempien arkistakin arkisempien pikku toimitusten johdosta. Tänään aion vielä pelastaa maailmaa hitusen ja käydä testaamassa kadun vastakkaisella puolella sijaitsevaa, venäläisittäin käänteentekevää keksintöä: automaattia, joka vastaanottaa alumiinitölkkejä ja muovipulloja. Sen pitäisi jopa antaa iloiselle kierrättäjälle rahaakin vastineeksi.

Johtopäätös: kellontarkasti ilmaantuvat kaasumiehet ja kierrätysideologian levittäminen. Moskovasta on tulossa pikkuhiljaa Saksa. Tai no. Kun tänään päivällä tarkkailin tovin joltakin kanssa-asiakkaalta auki unohtunutta pakastekaapin ovea lähimarketissa, kulki joka iikka höyryä ulos puskevan kaapinoven ohi, muutama jopa olkiaan kohauttaen. Ja kuka lopulta sulki oven? Suomalainen mummomagneetti tietenkin.

Lopuksi päivän kylpypuhdas Aulis:



---------

Tänään ei mielenosoituksellisesti soi mikään. Olen kyllästynyt kuuntelemaan musiikkia läppärin surkeista kaiuttimista, tahdon uutukais-megalomaanisen kotiteatteri-musiikinkuuntelulaitteistoni Moskovan tullista!

Ohjeistusta

Moskovassa edelleen kaikki hyvin, ja edelleen paljon tekemistä, hoidettavia asioita, kiirettä, sosiaalista elämää ja sinne tänne säntäilyä. Moskovan korttia ei siis ole vielä loppuun katsottu, vaikka isotäti Suomesta niin epäilikin.

Ensimmäinen vieras kävi kylässä. Hän oli toivottu sellainen. Hänen tuomassaan tuliaisessa luki näin:



Hyvä ohje. Helppo noudattaa.

Muita uutisia: Muuttotavarat ovat jumahtaneet Moskovan tulliin. En kaipaa juuri mitään, mutta remonttipölyn peitossa oleva asuntoni kaipaa imuria. Elleivät muuttotavarat liikahda Moskovan tullista ennen viikonloppua, aion mennä pitämään yhden naisen "Vapauttakaa Edes Pölynimuri" -mielenosoitusta Moskovan tullin edustalle. Ellen sitten leiriydy pihalleni vartioimaan rappukäytävääni ja sieltä pois suuntautuvaa liikennettä: tänään kuulemani huhun mukaan Venäjän ulkoministeri majailisi rappuni ylimmässä kerroksessa. En ole vakuuttunut rappukäytävän ministerillisestä olemuksesta, vaikka se venäläisittäin toki hyvin siisti ja sievä onkin, joten väijyminen lienee ainoa tapa saada asiasta selvyys.

Ja päivän Aulis tähän loppuun: Aulis on Suomesta kantautuneiden huhujen mukaan a) kasvanut ensimmäisen viikkonsa aikana 300 grammaa, b) kakannut housuun ja sotkenut siten yhden lihapullalounaan aikataulut ja c) nukkunut runsaasti. Tässä hän poseeraa asussa, jonka hänen isänsä on hänelle ostanut:



---------

Tänään raikuu päässä M.A. Nummisen Kuinka saisin rikki kookospähkinän. Se kun on aivan ehjä vaa-aa-aan.

Tuokioita

Koko ajan tapahtuu niin paljon, ettei melkein ehdi mukaan. Valikoitu otos parhaita paloja luettavaksenne:

Olin toissapäivänä lounassushilla. Lounasseuralaisen kanssa on edellisellä kierroksella lounastettu säännöllisesti samassa työmaaruokalassa kymmenisen vuotta sitten. Valtion subventoima opiskelijalounas Joensuun yliopiston Amica-ravintolassa versus sushia Moskovassa. Johonkin on päästy.

Uusi työ on vähän kuin uuden kielen opettelu. Jossain vaiheessa tulee vastaan se hetki, kun ymmärtää jo jotain, mutta omasta suusta kieli ei solju vielä ulos ja tolkullisten lauseiden muodostamiseen kuluu megalomaanisen pitkä aika. Sammakoita suusta päästellessään saattaa tajuta, että nyt meni väärin, muttei osaa oikeinkaan. Olen samassa vaiheessa uuden työni opettelussa.

Pikkusattumuksista isoihin: sain eilen oman kodin avaimet. Illalla hiuksianostattava ajomatka halki kehätien ruuhkien väliaikaismajoituksesta uuteen huusholliin. Onneksi oli tilava perheauto, ja edellä mainittu sushinsyöjä on kehittynyt kiitettävän arvosanan ansaitsevaksi moskovalaiskuskiksi.

Uusi kotini on i h a n a. Sitä ei voi kuvailla millään muulla sanalla. Lisäksi se on i h a n täynnä hienonhienoa remonttipölyä. Sitä sitten eilen imuroitiin, luututtiin, mopattiin, pyyhittiin ja hinkattiin irti vielä tyhjän asunnon seinistä ja lattioista. Kahteen asti yöllä meni, mutta oli kivaakin. Tänään aion mopata lattiat vielä neljänteen kertaan ja siivota keittiön, sitten saavat muuttotavarat jo tullakin.

Ja parin viime päivän Aulis-kuulumiset: Tekstiviestiraportoinnin perusteella hän on etupäässä nukkunut sikeästi. Sekä laatikossaan että muualla.



---------

Tänään soi Miljoonasateen 506 ikkunaa. Vaikka toistaiseksi olen putsaillut vain lattioita, ikkunoiden vuoro on vähän myöhemmin.

Hikinen iltapäivä

Lomailijoiden pääjoukko palasi tänään työpaikalle joten puuhaa ja uusia naamoja ja nimiä on piisannut. Sosiaalinen elämäkin alkaa virkistyä, ensi lauantaille oli jo tarjolla monta kilpailevaa illanviettoehdotusta. Asunnon avaimia lupailtiin huomiseksi ja muuttokuormakin ehkä joskus saapuu. Moskovassa on helle ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Päivän Aulis-uutiset: Aulis on päässyt tänään kotiin sairaalasta. Hän oli tehnyt ensivisiitin isotätinsä luo ja illalla mummo, isotäti ja sukulaisista ehdottomasti tärkein, lapsen isän kummi, ovat menossa hänen luokseen rotinoille. Lapsen kasvattamistyö avarakatseiseksi kansalaiseksi on aloitettu, mummo on valmistanut rotinoiksi joka tilanteessa paikallaan olevaa homosoppaa.

Tässä vielä Aulis uudesta kuvakulmasta:



---------

Tänään soi Aki Sirkesalo. Moskovassa elokuu.

Merry-Go-Round

Tänään ajoimme Hetskun kanssa Puutarhakehän ympäri trollikalla B, jonka leimauslaitteeseen lippumme jo sulavasti sujahtivat. Otimme tilaa haltuun.

Moskovan kilometrit ovat jotenkin erilaisia kuin muualla. Ne eivät tunnu kilometreiltä, vaan ehkä puolikkailta. Se on onni, koska olemme etsineet pariakin kauppaa, esinettä ja osoitetta sitkeästi moskovalaiskilometrejä mittaillen. Eilen paiskasimme korkeat vitoset M-Video -nimisen elektroniikkaliikkeen ulkopuolella sen jälkeen kun olimme vain kolmen päivän etsimisen jälkeen löytäneet kyseisen liikkeen ja vain kymmenen päivän asiasta puhumisen jälkeen saaneet hankituksi ylijännitesuoja-nimiset vekottimet. Sähkövirta täällä huojuu ja heiluu, emmekä tahdo ehdoin tahdoin särkeä läppäreitämme, uutukaisia identtisiä televisioitamme, kotiteattereitamme ja stereoitamme. Mainittakoon, että läppäreitä lukuunottamatta muu tuvantäysi elektroniikkaa sijaitsee vielä Suomen puolella muuttokuormassa. Mutta pelkän läppärinkin pimahdus olisi ollut ihan tarpeeksi harmittanut tappio.

Luulen, että blogissani tulee lähiaikoina olemaan päivän biisin lisäksi myös teemaosio Päivän Aulis. Tässä tämänpäiväinen: Auliksella on piiiitkät sormet ja jättikokoiset jalat. Lisäksi hänellä on mummonsa mielestä "suvun nenä - valitettavasti". Hän oli ollut torkuilla eikä avannut silmiään, kun molemmat isoäidit olivat käyneet ensivisiitillä, mutta joutaapa noita epäilemättä katsella myöhemminkin.

---------

Tänään soi Hanna Marshin biisi Merry-Go-Round. Siinä on kuulkaa nainen, joka tekee sielukasta musiikkia.

About a Boy

Tänään oli elokuun kymmenes päivä vuonna kaksituhattaseitsemän. Nimipäiväänsä viettivät Lauri, Lasse ja Lassi. New Yorkin pörssi oli jyrkässä laskussa. Linnanmäellä meni rikki miljoonan kävijän raja.

Tänään oli ruuaksi riisiä ja sianlihaa. Aurinko paistoi Moskovassa kuumasti ja liikenne seisoi puutarhakehällä puoli yhdeksän aikaan aamulla. Kiinteistönvälittäjä soitti ja kertoi perintörötiskön menneen kaupaksi. Lainasin työkaverin hyllystä Nick Hornbyn kirjan.

Tänään vilkuiltiin puhelinta. Oltiin töissä ja työmatkalla ja vessassa ja lounaalla ja kotona ja kylässä ja samalla ajatuksissa jossain aivan muualla. Toivottiin, että kunpa kaikki vain menisi hyvin kun tähänkin asti on mennyt.

Ja kun kello illalla Lappeenrannan leveysasteella saavutti lukeman 18.54, alkoi uusi aika.

3,3 kilon painoisena ja 49,5 sentin mittaisena tulit nyrkkiä puiden maailmaan. Ensi viikolla sinua vasta odoteltiin saapuvaksi, mutta päätitkin järjestää isällesi nimipäivälahjan vailla vertaa syntymällä juuri tänään. En usko, että kukaan panee kiirettäsi pahitteeksi, niin hartaasti me kaikki olemme halunneet sinut tavata. Olet kuulemma isäsi näköinen, mutta kapeakasvoisempi kuin hän pienenä. Rauhalliseksikin sinua oli ensimmäisten tuntiesi perusteella sanottu. Se ominaisuus on kiistatta äidiltäsi peräisin. Kovasti olit puristanut isääsi sormesta. Älä siitä hellitäkään, se on sitä varten olemassa että siitä saa pitävän otteen.

Syntyminen lienee hyvin raskasta puuhaa ja nyt tuhiset varmaankin jo unten mailla, väsyneenä päivän urakasta.

Tervetuloa, pikku Aulis. Nuku hyvin tämä ensimmäinen yösi täällä.

Toivoo häkeltynyt tätisi Moskovasta.



---------

Tänään soi Olavi Uusivirta. ”Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivänpaisteen.”

Ding-ding-ding-ding

...kuuluu kohta, kun loggaudun ulos koneeltani ja lähden viikonloppua viettämään.

Aion siivota väliaikaismajoitustilani, koska emäntäväki tulee pian takaisin kotiin. Lisäksi aion lukea Harry Potteria.

Muuta en aio tehdä, koska muuhun en nyt kykene.

Paitsi aionkin: tulla tädiksi.

---------

Tänään soi päässä sitkaasti The Crashin Sugared. And without my love I'd be all empty.

Suurkaupungin pienelämää

Matkustimme tänään Hetskun kanssa ensimmäistä kertaa Moskovan metron lisäksi moskovalaistrollikalla. Trollikka on trolleybus eli johdinauto, sympaattinen linja-auton ja ratikan sekasikiökulkuväline. Emme tienneet, miten kyseiseen kulkupeliin ostetaan lippuja, koska Pietarissa, Irkutskissa ja muissa tuntemissamme trollikkakaupungeissa on rahastaja auton sisällä. Kysyin kuljettajalta, myykö hän lippuja. Kuljettajatäti vastasi ystävällisesti myyvänsä kyllä, ja myi meille kaksi lippua viidelläkymmenellä ruplalla iloisesti hymyillen.

Seuraava tenkkapoo oli leimauslaite. Tarjosimme lippua härvelille kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, yritimme vilauttaa sitä lukijalle, liu’uttaa laitteen etuosaa pitkin kuten metrossa. Mikään ei auttanut. Hetken kuluttua ystävällinen kanssamatkustajatäti tuli apuun, laittoi lipun laitteeseen oikein päin ja pääsimme trollikan etuosan portista peremmälle menopeliin. Kiitimme kauniisti. Täti hymyili.

Näin meillä Moskovassa. Moskova on suurkaupunki, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä tuntemattomia kohtaan. Moskova on Venäjää, jossa ihmiset ovat epäystävällisiä tuntemattomille. Tai sitten Moskova ei ole, ainakaan jos itse välittää ja on ystävällinen.

Sain aika pian tilaisuuden maksaa takaisin kiitollisuudenvelkani Moskovalle. Trollikan kyytiin nousi pikkuruinen, tutiseva mummo, jolle annoin ensin istumapaikkani. Mummeli alkoi tehdä lähtöä pari pysäkkiä myöhemmin, katsoi minuun anovasti heiluvassa trollikassa ja tarttui sitten ojennettuun käteeni. Talutin mummon trollikan keskiovelle, mummeli kapusi vaivalloisesti ulos ja lähti tallustamaan kohti tuntematonta määränpäätään.

Jäin miettimään, että ei ihmisenä oleminen ihmisiksi loppujen lopuksi niin kovin vaikeaa ole. Auttaa, kun joku tarvitsee apua. Ojentaa kätensä, kun joku ei pysy pystyssä ilman tukea.

Pieniä asioita. Suuressakin kaupungissa.

---------

Tänään soi Eva Dahlgrenin Jorden är ett litet rum. Samat unelmat, oli paikka sitten Helsinki tai Moskova.

Lost in Translation

Kun liian paljon asioita alkaa ja loppuu yhtä aikaa, käy niin, että mieli käsittelee vain yhtä isoa asiaa kerrallaan ja muut jäävät suosiolla odottamaan omaa hetkeään. Jos jäävät. Jos eivät jää, alkaa ärsyttää. Mieleen änkevät ylimääräiset ajatukset tukkivat sujuvan liikenteen kuin kehätien ruuhka-aikaan, ja täytyy vähän nurista äitille puhelimen välityksellä. Se helpottaa.

Mutta niin kauan kuin kaikki etenee protokollan mukaan, ei ole hätää. Työasioiden hetkellä ajatellaan työasioita, joita ajateltavaksi piisaakin, ja suljetaan muut asiat totaalisesti ulkopuolelle. Asuntoasioiden hetkellä otetaan käsittelyyn vuokrasopimus, kylpyhuoneen rikkinäinen kaakeli, muuttokuorma ja väärässä osoitteessa sijaitsevat huonekalut. Elämää Moskovassa –hetkinä ajatellan Sinead O’Connorin keikkaa ja fitness-klubin optimaalista sijaintia, luetaan Afishaa, odotellaan nettiyhteyden asentajia ja tutustutaan lähisupermarketin mehuvalikoimiin. Ikävöimisen hetkinä ikävöidään, suunnitellaan mansardikattoista taloa Kirkkonummelle, saadaan väliaikatietoja viisumin ja junalippujen hankinnasta ja lähetetään tekstiviestejä. Paljon tekstiviestejä.

Tulevaisuuden pohtiminenkin yrittää välillä tunkea itseään agendalle, mutta se siirretään Scarlett O’Haran lailla huomisten ajateltavien listalle.



---------

Tänään soi otsikkoelokuvan tunnari, Airin Alone in Kyoto.

Euroopan Unioni kohtaa Venäjän Federaation

Ensimmäinen viikonloppu uudessa kotikaupungissa sujui ihmetellessä. Sinne tänne kävelyä tuli myös suoritettua sen verran mittavat määrät, että harkitsimme jo Frunze-paran kunniaksi alun perin nimetyn rantakadun uudelleennimittämistä Vitutuksen rantakaduksi. Lopulta kävelyn syypää, Ramstore, sentään löytyi ihmeellisen takapihakiertoreittiumpikujapolun päästä. Oli kai se kaiken kävelyn väärti, kelpo lähikauppa kumminkin.

Moskovassa tuntuu kotoisalta. Silti tärkeälle tuntuu myös tiivis ja tauoton puhelin-, tekstiviesti- ja sähköpostiyhteys kaikkiin niihin tärkeisiin ja rakkaisiin, jotka eivät ole nyt Moskovassa. Mutta mieli on hyvä. Pariin otteeseen on pitänyt miettiä, kuulostaako oman hyvän mielen toitotus vakuuttelulta, mutta ei se ainakaan sitä ole. On hyvä olla juuri nyt juuri täällä. Kuljeskella ja katsella. Pikkuhiljaa ottaa haltuun uutta elämää pala kerrallansa.

Ja välillä vähän ihmetelläkin.



---------
Viikonloppuna soi Suurlähettiläiden ikivanha, iki-ihana Valot ja varjot. Ikävä sinua, jonka olkapäältä kaikki hyvältä näyttää ja jonka vieressä mikään ei tee kipeää.

Koti

Kävin eilisaamuna tutustumassa todennäköiseen tulevaan moskovalaiskotiini. Se on melkein Varpusvuorten kupeessa Moskova-joen rannalla, talossa jossa on lasten leikkipaikka varjoisalla sisäpihalla ja ystävällinen ovenvartijamummo. Ulkoiset vaarat pysynevät loitolla, koska jos Venäjällä johonkin voi luottaa niin mummoihin.

Asunto on keskellä kaikkea mutta kuitenkin rauhan tyyssija. Paljon puita ympärillä, puisto ja metro lähellä, Gorkinkin puisto joen toisella rannalla kävelysillan takana.

Asunnossa on neliöitä melkein neljä kertaa enemmän kuin tornikamarissa. Tarvitsen äkkiä vieraita täyttämään tyhjän tilan, etten pyöriskele iltaisin ympäriinsä agorafobisena. Onneksi yksi tulija on saanut jo viisumin ja loputkin todennäköisen ensimmäisen saapumiserän jäsenet junalippuja hommaamassa.

Tiesin kyllä, että koti löytyy. En odottanut, että se löytyisi näin nopeasti. Nyt huomaan pelkääväni, että se otetaan minulta pois. Toivon ettei, koska tietoisuus kodin olemassaolosta ankkuroi tehokkaammin uuteen kaupunkiin kuin mikään muu.

Onneksi on myös koteja, joissa voi kyläillä ja majailla niin pitkään kunnes saa omat avaimet käteen ja oman muuttokuorman perille samaan osoitteeseen. Ja ihmisiä, jotka antavat pää pyörällä ensimmäisen työviikon jälkeen uudessa kotikaupungissaan harhaileville viinilasin käteen, istuttavat pöytään valmiin ruuan äärelle ja kertovat hauskoja juttuja ja sattumuksia uuden kaupungin ihmisistä ja asioista.

---------

Tänään soi Frank Sinatran New York, New York. "City that never sleeps" on tämäkin.

Vaiherikkautta

Toissapäivänä vielä Helsingissä vastasin kysyttäessä, että päällimmäisenä mielessä ei ole haikeus entisen loppumisesta eikä uuden alkamisen kutkutus mahanpohjassa, vaan stoalaisen tyyni aika aikaa kutakin –ajatus. Tunne siitä, että kävelee konkreettisesti aikajanan katkaisevan poikkiviivan yli, elämänvaiheen vaihtumista merkitsevän. Kun yksi loppuu, toinen väkisinkin alkaa, ja toisinkinpäin, ja toisinpäinkin.

Luin eilen Hesarista jutun miehestä, joka oli ollut samassa työpaikassa 16 vuoden ajan. Luulen, etten koskaan pysty moiseen. Onneksi ei edes tarvitse. Aloin miettiä, olenko tehnyt mitään yhtäjaksoisesti noin pitkään, ja ainoa mieleen juolahtanut asia oli se, että olen ollut muutaman ihmisen kanssa ystävä ainakin noin kauan. Aika pitkänä rupeamana voi pitää sitäkin, etten vuoden -94 jälkeen ole tehnyt päätoimisesti mitään sellaista, mikä ei olisi jollakin tavalla liittynyt Venäjään. Mutta kaikki muu onkin sitten kestänyt paljon vähemmän aikaa. Työsuhteet. Ihmissuhteet. Kiinnostukset. Viehätykset. Mieltymykset. Ilot ja murheet ja suuretkin surut.

Merkityksellinen oli se vaihe elämästäni, minkä jätin taakseni heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2007. Tiedän, että merkityksellinen on tämäkin, joka nyt on alkanut. Suvantopaikan vuoro tulee sitten taas joskus, myöhemmin, vaikka aikamoista akanvirtaa ne minun suvantonikin ovat tähän asti olleet. Vaiheista koostuvassa elämässä on joka tapauksessa se hyvä puoli, että edellisestä vaiheesta voi ottaa mukaansa uuteen vaiheeseen kaiken sen hyvän, mikä siinä on ollut. Toivoa samalla joidenkin asioiden kohdalla, että ne pysyisivät vielä seuraavassa ja sitä seuraavassa ja kaikissa tulevissakin vaiheissa. Huonoja juttuja ei sen sijaan kannata mukanaan raahata, ja kaapit on helpompi siivota luurangoista kun on muutenkin muuttamassa pois.

Illalla työpaikalta lähtiessä eräs uusi, kohta entinen naapurihuoneen jakaja kävi kysymässä tunnelmia. Kerroin, että eilisen kaaos oli vaihtunut aika huojentuneeksi tuntemukseksi siitä, että kyllä tämänkin avaruustieteen haaran vielä joku kaunis päivä saa haltuun. Pala kerrallaan.

Tämän hyvän päivän päätti kävelyretki Leninin prospektia pitkin Juri Gagarinin patsaalle ja sieltä joen rantaan, tulevaa kenties-kotitaloa arvuuttelemaan. Kaupunki on täynnä humalaisia, raitapaitaisia sinibaretteja, koska kuten kävelevä Venäjä-ensyklopediani viestitti, tänään on laskuvarjo-erikoisjoukkojen juhlapäivä. Hjuva meininki päättämättömästä vesisateesta huolimatta, kadulle kuseskelevat känniääliöt tuntuivat Helsingin jälkeen ihan kotoisilta iltakävelyseuralaisilta.

---------
Tänään soi Jonna Tervomaan Läpikulkumatkalla. Yhdestä elämänvaiheesta toiseen. Eivätpä vielä hetkeen loppuisi, nämä kirjavat vaiheeni.

Uuden aloittamisesta

Kun yöjunalla Moskovaan jyskytelleeseen ihmismieleen tunkee yhden päivän aikana liikaa naamoja, nimiä, asioita, ihmisiä, kellonaikoja, päivämääriä, kirjaimia, numeroita ja tyhmiä kysymyksiä, mieli sulkee ovet ja ottaa aikalisän. Mitään ei enää pääse läpi sekavaa mieltä sotkemaan, voi vain kellua juuri tässä hetkessä ja hyräillä hiljaa, isolla puukauhalla hämmennellä mielessä vellovaa informaatio-, tunne- ja ajatuspuuroa ja sitten nostaa kattilan liedeltä ja todeta, että kyllä se huomiseen mennessä on vähän kypsempää kuin tänään.

Olen onnekas, koska rakas vanha ystäväni asuu Moskovassa. Ja koska hän sattuu vaemoineen olemaan juuri nyt lomamatkalla. Ja koska pääsin heille evakkoon. Ja koska heillä on ihana, kalustettu, sisustettu koti, jossa tuntee olevansa melkein kuin kotona. Ja koska se koti sijaitsee saman talon viereisessä rapussa, missä Hetskunkin koti.

Ja koska sen kodin ikkunasta näkyy juuri nyt Kristus Vapahtajan kirkko, ja koska jossakin kolmetoista kerrosta alempana jyrisee, hurisee, suhisee ja hengittää Moskova.

---------
Tänään on soinut Amèlien soundtrack. Pariisi tai Moskova. Metropoleissa on oma hienoutensa.