Kävin eilisaamuna tutustumassa todennäköiseen tulevaan moskovalaiskotiini. Se on melkein Varpusvuorten kupeessa Moskova-joen rannalla, talossa jossa on lasten leikkipaikka varjoisalla sisäpihalla ja ystävällinen ovenvartijamummo. Ulkoiset vaarat pysynevät loitolla, koska jos Venäjällä johonkin voi luottaa niin mummoihin.
Asunto on keskellä kaikkea mutta kuitenkin rauhan tyyssija. Paljon puita ympärillä, puisto ja metro lähellä, Gorkinkin puisto joen toisella rannalla kävelysillan takana.
Asunnossa on neliöitä melkein neljä kertaa enemmän kuin tornikamarissa. Tarvitsen äkkiä vieraita täyttämään tyhjän tilan, etten pyöriskele iltaisin ympäriinsä agorafobisena. Onneksi yksi tulija on saanut jo viisumin ja loputkin todennäköisen ensimmäisen saapumiserän jäsenet junalippuja hommaamassa.
Tiesin kyllä, että koti löytyy. En odottanut, että se löytyisi näin nopeasti. Nyt huomaan pelkääväni, että se otetaan minulta pois. Toivon ettei, koska tietoisuus kodin olemassaolosta ankkuroi tehokkaammin uuteen kaupunkiin kuin mikään muu.
Onneksi on myös koteja, joissa voi kyläillä ja majailla niin pitkään kunnes saa omat avaimet käteen ja oman muuttokuorman perille samaan osoitteeseen. Ja ihmisiä, jotka antavat pää pyörällä ensimmäisen työviikon jälkeen uudessa kotikaupungissaan harhaileville viinilasin käteen, istuttavat pöytään valmiin ruuan äärelle ja kertovat hauskoja juttuja ja sattumuksia uuden kaupungin ihmisistä ja asioista.
---------
Tänään soi Frank Sinatran New York, New York. "City that never sleeps" on tämäkin.
