Suurkaupungin pienelämää

Matkustimme tänään Hetskun kanssa ensimmäistä kertaa Moskovan metron lisäksi moskovalaistrollikalla. Trollikka on trolleybus eli johdinauto, sympaattinen linja-auton ja ratikan sekasikiökulkuväline. Emme tienneet, miten kyseiseen kulkupeliin ostetaan lippuja, koska Pietarissa, Irkutskissa ja muissa tuntemissamme trollikkakaupungeissa on rahastaja auton sisällä. Kysyin kuljettajalta, myykö hän lippuja. Kuljettajatäti vastasi ystävällisesti myyvänsä kyllä, ja myi meille kaksi lippua viidelläkymmenellä ruplalla iloisesti hymyillen.

Seuraava tenkkapoo oli leimauslaite. Tarjosimme lippua härvelille kaikista kuviteltavissa olevista ilmansuunnista, yritimme vilauttaa sitä lukijalle, liu’uttaa laitteen etuosaa pitkin kuten metrossa. Mikään ei auttanut. Hetken kuluttua ystävällinen kanssamatkustajatäti tuli apuun, laittoi lipun laitteeseen oikein päin ja pääsimme trollikan etuosan portista peremmälle menopeliin. Kiitimme kauniisti. Täti hymyili.

Näin meillä Moskovassa. Moskova on suurkaupunki, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä tuntemattomia kohtaan. Moskova on Venäjää, jossa ihmiset ovat epäystävällisiä tuntemattomille. Tai sitten Moskova ei ole, ainakaan jos itse välittää ja on ystävällinen.

Sain aika pian tilaisuuden maksaa takaisin kiitollisuudenvelkani Moskovalle. Trollikan kyytiin nousi pikkuruinen, tutiseva mummo, jolle annoin ensin istumapaikkani. Mummeli alkoi tehdä lähtöä pari pysäkkiä myöhemmin, katsoi minuun anovasti heiluvassa trollikassa ja tarttui sitten ojennettuun käteeni. Talutin mummon trollikan keskiovelle, mummeli kapusi vaivalloisesti ulos ja lähti tallustamaan kohti tuntematonta määränpäätään.

Jäin miettimään, että ei ihmisenä oleminen ihmisiksi loppujen lopuksi niin kovin vaikeaa ole. Auttaa, kun joku tarvitsee apua. Ojentaa kätensä, kun joku ei pysy pystyssä ilman tukea.

Pieniä asioita. Suuressakin kaupungissa.

---------

Tänään soi Eva Dahlgrenin Jorden är ett litet rum. Samat unelmat, oli paikka sitten Helsinki tai Moskova.