Aamutunnelmia

Moskovassa on kaksi astetta lämmintä ja melkoisen harmaata. Herään nykyisin aamulla hyvin aikaisin, koska kuvittelen eläväni vielä kesäaikaa. Siksi aamuisin töihin saapuessa on vielä hiljaista ja aikaa lukaista nettihesari. Tänään siellä on aamun pääjuttuna seuraavanlainen karmaiseva tosiasia:

"Oopperatalolta Kampin keskukseen on alle kahden kilometrin matka. Silti moni työmatkalainen on tänä syksynä joutunut taittamaan tuota väliä viidentoista, jopa kahdenkymmenen minuutin ajan."

Sain kerran tietää huutia pääkaupunkiseudulta ruuhka-aikaan henkilöautolla poistuessanui, kun auton kuljettaja sadatteli ruuhkaa eli hieman hidastunutta liikennettä ja parissa liikennevaloristeyksessä seisoskelua ja minä puolestani rohkenin hieman naureskella tälle sadattelulle ja varsinkin ruuhkalle. Kyllä helsinkiläisillä on oikeus ruikuttaa ruuhkistaan vaikka ne eivät suurkaupunkien ruuhkien tunnusmerkkejä täytäkään. On on, toki on.

Mutta kun Moskovassa kahden kilometrin matkaan voi helposti mennä kaksi tuntia eikä tarvitse olla edes mikään ääretön poikkeustila, ja mitään tapaamisia ei voi koskaan sopia millekään kellonlyömälle ottamatta huomioon vähintään puolen tunnin ruuhkaanjumiutumismarginaalia, näyttäytyvät Helsingin söpöt pikku ruuhkat väkisin jotenkin liikuttavina ja sympaattisina. Ihan kuten koko Helsinki. Pieni, sievä, kiva ja helppo kaupunki se on, arvon megapolisasujamisto, ainakin tästä näkövinkkelistä.

Hesarin juttu jatkuu:

"Nyt pääkaupunkiseudun väylillä ollaan lähestymässä niiden kapasiteetin rajaa", kertoo Uudenmaan tiepiirin projektipäällikkö Ari Puhakka. "Liikenteelle on tyypillistä, että silloin pienetkin häiriöt jämäyttävät liikenteen laajalla alueella."

Tämä näkövinkkeli nimeltä Moskova on saavuttanut tuon kapasiteetin rajan ja mennyt heilahtamalla yli jo vuosikausia sitten. Siksi täällä varmaankin jämähtelee siellä sun täällä joka ikinen päivä. Vaikka sekin tie, jonka alitse joka aamu sukellan työmatkallani, on 16-kaistainen.

Loppuun mainos: Ennen oman nettiyhteyteni hankkimisen uusintayritystä (nyt pitää odottaa, koska puhelinliittymäni on edelleen juridisen henkilön eli vuokranantajapuulaakin kirjoissa, mutta sen pitäisi siirtyä luonnollisen henkilön eli minun nimiini tämän viikon aikana) ja postikortinlähetystiheyden kasvua suosittelen kaikille Suskin blogia Hesarin sivuilla.

---------

Tänään soi CMX:n Rautakantele. Koska kuuntelin sitä työmatkalla ja ajattelin tietenkin Arkadi Dvorkovitshia - Putinin asiantuntijahallinnon päällikköä joka on samalla kaikkien Venäjän valtionhallinnon kanssa tekemisissä olevien naishenkilöiden märkä uni. "Lävistä minut tässä, opeta minulle nöyryys, Arkadi!" Uujee.

Negatiivisuutta ja ekstravaganssia

Niin, se netti kotiin. Eihän sitä vaan ikinä ehdi hoitaa.

Muutamia sattumuksia viikon varrelta: Perjantaina oli Negativen keikka moskovalaisella Apelsin-klubilla. Sinnehän oli päästävä, kaikki Moskovaan eksyvät suomirokkarit täytyy käydä tsekkaamassa. Klubi oli sellainen Tavastiasta vähän siloitellumpi versio ja yleisön koostumus oli aika mielenkiintoinen. Suomen musiikki-ilmastossa ajattelisin sen kummemmin asiaan perehtymättä ja pelkällä mutu-tuntumalla Negativen olevan enemmän pikkutyttö- ja radionovaosastoa. Venäjällä Negative mielletään tosi rankaksi heviksi ja "suomalaisen riikinkukkoretkueen" (lainaus taannoisesta Soundin arvostelusta) kuulijoissa oli kirkuvien tyttöjen lisäksi pilvin pimein Manowar-paitoihin sonnustautuneita äijiä ja nättejä goottipoikia. Tätä ei ihmettele, jos kuuntelee päivän venäläistä perusradiokanavaa, sen verran aivotonta popsaa sieltä yleensä soitetaan.

Negative oli siinä mielessä hieno, että bändiin ja sen musiikkiin oli onnistuttu ymppäämään kaikki mahdolliset rock-kliseet solistin lavaliikehdinnästä Albinonin Adagioon sähkökitaraversiona. Valitettavasti noin viiden biisin jälkeen kaikki kliseet alkoivat toistaa itseään eikä keskittymiskyky riittänyt koko keikan läpikuuntelemiseen. Plussan puolelle Negative kuitenkin jäi, ja meitäkin rakastettiin keikan jälkeen ihan vain siksi että olimme Suomesta.

Huomaan muuttuneeni jossain vaiheessa elämääni rokkielitistiksi, Cleaning Womenia jaksoin kuunnella hypnotisoituneessa tilassa taannoin Ikrassa vaikka korvat soivatkin kolme tuntia keikan jälkeen.

Eilen oli sitten vuorossa sarjaan omituisia kokemuksia lukeutuvat Extravaganza-messut. Siis tapahtuma heille, joilla on liikaa rahaa eikä enää ideoita siitä, mihin sitä voisi käyttää. Kattohuoneistoja Dubaista, linnoja Ranskasta, poreammeita, kalliita autoja ja Moët&Chandonia. Mövenpick-kojulle jonottavia venäläisiä rikkaita (?), tönimistä viinibaarijonossa, sikarin savua ja 14-vuotiaan ruumiinrakenteella varustetuja aikuisia naisia. Sekä suomalaisia soittimia.

Viimeiksi mainitut olivat muuten täysin puuduttavien ja epäkiinnostavien messujen parasta antia (nimimerkki köyhä), kiitos kovasti Karille messulipusta ja erinomaisen mielenkiintoisesta tarinatuokiosta. Ja Joelille konjakkikahveista. Ihmiset, jotka uskovat asiaansa ja tekevät sitkeästi töitä sen eteen, ovat hienoja ja heidän tapaamisestaan saa aina itsellekin jotain.

Me puolestaan viemme pientä Suomea maailmankartalle omalla tavallamme. Italialaisia linnoja kaupitteleva pikkuruinen äijä pysäytti meidät käytävällä linnakaupat mielessään, kysyi mistä olemme ja kun kerroimme tulevamme Suomesta, hän lausui aivan vilpittömästi ja hämmästyksissään: "Minulle on kerrottu, että suomalaiset naiset ovat lihavia ja rumia. Mutta tehän olettekin kauniita, hoikkia ja elegantteja!"

Kannattaa siis pukeutua tiukasta face controlista kutsukortissa varoittavaan tilaisuuteen siihen samaan Hennes&Mauritzin paitaan, jolla viimeiksi on läpäisty järvenpääläisen ravintola HeVenin face control.

Ja lopuksi viikon paras uutinen: Minulla on oma henkilökohtainen pilatesohjaaja. Hänen nimensä on Vladimir ja hän on hyvä siinä, mitä tekee.

---------

Tänään soi Apulannan Kaivo. Ei itku, ei palava raivo. Vaan kaivo.

This is not my idea of a good time

Päivittelyä Moskovasta, viiveellä kuten tavallista.

Minulla on puhelin. Lankasellainen siis. Kännyköita on ollut jo pidempään kolme kappaletta. Nyt pitäisi a) saada jostain sen verran aikaa ja energiaa, että saisi marssituksi nettiyhteyksiä myyvän firman toimistoon ja alullepantua nettiyhteysprojektin. Tapahtunee hamassa tulevaisuudessa. Sitä ennen pitäisi b) soittaa uudelleen puhelinmiehelle ja pyytää hänet asentamaan puhelin myös johonkin toiseen puhelinpistorasiaan modeemia varten, koska hän oli maan tavan mukaan asentanut linjan kuulumaan vain eteisen pistorasiasta.

Kävin maksamassa kaasu- ja sähkölaskut paikallisen säästöpankin konttorissa. Jonotin ensin tiskille puolisen tuntia paperinivaskani kanssa. Nivaskan täyttämiseen vaadittiin suomalainen ylempi korkeakoulututkinto eikä lopputulos silti täyttänyt neuvostoliittolaisia vaatimuksia. Sain huutoa tiskin takana istuvalta tädiltä. Huuto oli sen verran kimakkaa ja pitkäkestoista, että huusin lopulta takaisin seuraavan lauseen: "Piru vieköön, olen käynyt pankissa maksamassa laskuja viimeiksi ala-asteikäisenä koska tulen sivistysvaltiosta, jossa nämä asiat on jo kauan hoidettu internetin välityksellä eikä ennen sitäkään tarvinnut täytellä tällaisia idioottimaisia lipareita vaan laskut tulivat postissa kotiin, joten en valitettavasti osaa toimia teidän määräystenne mukaisesti." Täti hiljeni, samoin pankkikonttorillinen ihmisiä selkäni takana.

Vedin henkeä, odotin laskunmaksutapahtuman loppuunsaattamista ja sen jälkeen marssin ulos. Ja suorinta tietä lähistöllä sijaitsevalle jumppa/kunto/jooga/pilatessalille, josta ostin törkeän kalliin mutta erittäin tarpeeseen tulevan puolen vuoden kausikortin. Endorfiinivajaus.

Jotain positiivistakin: Urokset Alfa ja Beta kävivät kylässä. Oli ihanaa, kuten aina. Beta kyllä ansaitsisi Alfan arvonimen, koska hän korjasi rikkinäisen vessanpyttyni. Muu ohjelma sisälsi georgialaista, uzbekistanilaista ja ukrainalaista ylensyöntiä, erittäin coolissa baarissa vesipiipun kera chillailua, vaeltelua ympäri Moskovaa, Tretjakovin galleriaa, gay-lausta ja päivittäiset lounassushit. Tervetuloa pian uudestaan, poistuttuanne oli aika tyhjä olo.

Nyt pelkästään vituttaa. Anteeksi äiti, mutta ei sitä muullakaan sanalla voi kuvailla.

---------

Tänään soi Garbagen otsikonmukainen kappale Not My Idea.

"I bit my tongue and stood in line
With not much to believe in
I bought into what I was sold
And ended up with nothing"

Tuut-tuut-tuut

Olen elellyt nyt parisen kuukautta ilman kotipuhelinlinjaa ja nettiyhteyttä. Viime viikon keskiviikkona puhelinyhtiöstä soitettiin ja ilmoitettiin, että huomenna klo 10 on oltava kotona, puhelinmies tulee silloin solmimaan linjanpäät yhteen. Minä ilmoittamaan, että ei kyllä passaa, en repeä töistä millään näin lyhyellä hälytysajalla. Uusi aika sovittiin eiliselle päivämäärälle. Ei se töiden puolesta yhtään sen parempi ollut, mutta ajattelin, että puhelin on nyt saatava, työt (ja sijainen) kärsikööt.

Puhelinmiehen oli tarkoitus tulla klo 10-12 välisenä aikana. Olin suuresti hämmästynyt kun hän tuli puoli kahdeltatoista, sillä odotin häntä noin kahdelta iltapäivällä, mikä olisi ollut se norminmukainen, venäläinen kello 10-12. Operaatiossa menisi kuulemma kolmisen minuuttia.

Kaksi tuntia myöhemmin kaikki asuntoni puhelinpistorasiat oli auottu, puhelinmies oli tuskastuneena ravannut edes takaisin käytävän, pistorasioiden ja alakerran mummojen väliä, soitellut kiukkuisia puheluja sinne sun tänne kännykästään ja lopulta todennut, että asialle ei nyt voi tehdä mitään, hän hälyttää paikalle ne tyypit, jotka remontoivat asuntoni kesän aikana ja ilmeisesti katkoivat puhelinlinjat remontoidessaan. Lähtiessään puhelinmies totesi olkansa yli, että ilmestyy huomenna klo 10 paikalle jälleen.

Minä laukkasin pää kolmantena jalkana sammuttamaan tulipaloja työpaikalleni ja siinä sivussa soitin pari huolestunutta puhelua eri tahoille siitä, etten voi olla taas kello kymmenestä iltapäivään pois töistä mahdollisesti asentuvan puhelimeni takia. Jännitys oli suuri tähän aamupäivään asti, jolloin ilmoitettiin, että sekä puhelinmies että remontin tehneet tahot ilmestyvät ensi viikon tiistaina ovelleni klo 10 ja pystyttävät linjan yksissä tuumin.

Sitä odotellessa turvaudun kännykkään ja kiroilen netin, Skypen ja YouTuben puutetta kotitaloudessani.

---------

Tänään soi Juicen Puhelinpylvään henkinen elämä. "En omaa poliittista selkärankaa, kannatan vain puhelinlankaa."

Oma koti

Olen äkillisen ja yllättävän, voimakkaan allergisen reaktion lailla iskeneen ilmiön pauloissa. Haluan ostaa asunnon Helsingistä.

Syy on, näin luulen, etupäässä äitini, joka puolestaan haluaa asumaan järven rannalle. Kävimme ennnen Suomesta poistumistani katsomassa muutamia järvenranta-asumuksia. Viimeiset Suomessaolominuutit käytin Oikotien helsinkiläisten yksiöiden läpiselailuun.

Asunnon osto Helsingistä voisi olla vaikeaa, jos asuu Moskovassa. Mutta ei se ole, koska on avuliaita kavereita, jotka innokkaasti rientävät asuntonäyttöön puolestani.

That's what friends are for.

---------

Tänään soi Jenni Vartiaisen Tuhannet mun kasvot. On ne. Vähintään.

Sieniä Ilmalasta

Matkustin viime yönä junalla takaisin Moskovaan suhattuani ympäri Suomea 500-600 kilometrin päivävauhtia. Välillä satoi, välillä paistoi aurinko, välillä roiskui vedet silmistä.

Lojuin illalla junan petissä ja luin Ovidiuksen ajatuksia rakastamisen taidosta. Ympärilläni hälisi ja kikatti Neuvostoliiton rytmisen voimistelun maajoukkueelta näyttävä tyttölauma hulavanteineen. Mitä pidemmälle ilta eteni, sen kiihkeämmin kaipasin korvatulppia yltyvää kikatusta vaimentamaan. Lopulta karkasin hytistä ostamaan kuplavettä vaunupalvelijalta.

Vaunupalvelijatar oli omassa hytissään juuri kaapimassa muovirasian pohjalta viimeisiä sienisalaatin rippeitä. Paikalle ilmaantui myös vaunupalvelija. Sitten nämä kaksi silmät loistaen kertoivat, kuinka olivat junan seisoessa Ilmalassa käyneet lähimetsässä sienessä ja löytäneet Pietarin kalansaalista vastaavan säkillisen kaikkia kuviteltavissa olevia sienilajikkeita. Saalista esitellessään vaunupalvelija ja vaunupalvelijatar päivittelivät sitä, mikseivät suomalaiset kerää sieniä lainkaan.

Nyt meni maine, ilmalalaiset. Mars ratapihalle pärekorin kanssa.

---------

Tänään soi viikonlopun Pohjammaa-turneen innoittamana hankittu Lauri Tähkä ja Elonkerjuu. Biisinä itseoikeutetusti Tehtaankatu - joskus on snadisti ikävä Stadiin.

Artist Formerly Known as Aulis

Ei nimi miestä pahenna, eikä tämä mies ainakaan nimeä.



Matkasimme tänä viikonloppuna suvun voimin Keski-Pohjanmaalle viettämään ensimmäisiä muita kuin hautajaistyyppisiä perhejuhlia ikinä. Aukku-paukku uinui sikiunessa läpi koko kastetoimituksen ja sen jälkeen ristiäisiin elimellisenä osana kuuluvan valokuvaussession sylistä syliin -kierrätyksineen. Sen jälkeen hän nukkui vähän lisää. Ja sitten hieman lisää. Ja edelleen lisää. Lopulta karjalaissukulaisten oli pakko lähteä takaisin laulumaille. Juhlakalu jäi tuhisemaan isovanhempiensa sängylle kastemekkoon pukeutuneena. Johtopäätös: lapsi pitää hälinästä eikä keskipisteenä oleminen näytä häntä pahemmin stressaavan.

Tästä päivästä eteenpäin Auliksesta voi virallisissa yhteyksissä käyttää siis mitä mainiointa nimeä Aleksanteri Laurinpoika. Harvalla on noin pienenä oma katu, instituutti, sähköpostilista, teatteri, luostari Pietarissa, Oliver Stonen ohjaama elokuva, kirkko Tampereella ja liuta kruunupäisiä kaimoja. Puhumattakaan niistä kahdeksasta Aleksanteri-nimisestä paavista. Kuukausitolkulla Aulikseen totuttautuneet sukulaiset, ystävät ja muut kylänmiehet voivat kuulemma edelleen luvan kanssa käyttää myös vanhaa tuttua Aulista. Ainakin niissä epävirallisemmissa yhteyksissä.

Aleksanterin kreikkalainen kantanimi Aleksandros merkitsee ihmisen suojelijaa tai puolustajaa. Pieni Aleksanteri on vielä vähän liian juniori puolustamaan edes itseään muista puhumattakaan. Mutta kyllä me kaikki hänen läheisensä häntä toistaiseksi puolustamme. Antaa pienen taimen kasvaa rauhassa.

---------

Tänään soi tilanteeseen nasevasti sopiva Suurlähettiläiden kesähitti Tyhjä taulu.

"Jokaisesta elämästä voi tulla runo,
voi tulla runo, romaani tai laulu
Mutta nuku nyt kun olet vielä tyhjä taulu."

Onpa kaupunki lämmin

Kun eilen tulin kotiin, odotti siellä yllätys. Keittiön patteri oli lämmin.

Vanhaan hyvään neuvostoliittolaiseen systeemiin kuuluu edelleen se, että lämmitys kytketään päälle samanaikaisesti kaikissa talouksissa, yleensä kaupunginosa kerrallaan, ennalta määrättynä päivänä. Uuteen pullamössömoskovalaiseen systeemiin kuuluu se, että mikäli lämpötila tipahtaa tietyn keskiarvolukeman alle jo ennen kyseistä ennalta määrättyä ajankohtaa, lämmitys kytketään päälle jo silloin. Ilmeisesti näin oli nyt siis tapahtunut, koska varsinainen lämmityksenaloituspäivämäärä oli mielestäni vasta ensi viikon maanantaina.

Toista se oli ennen vanhaan. Kurjalan tasavallassa 2000-luvun alussa oli yksi erittäin kylmä syksy, mutta kun lämmitys oli päätetty aloittaa vasta jonain lokakuun päivänä, se myös kytkettiin päälle vasta silloin. Muistan pukeneeni töihin kolme villapaitaa päällekäin. Kotona oli siedettävää, koska lämmitimme ukrainalaisen mummon kanssa keittiötä kaasuhellalla ja vietimme aikaa siellä. Sängyt vuorattiin iltaisin kuumavesipulloilla ja puolen metrin paksuisen höyhenpeiton alla tarkeni aamuun asti. Seuraava kevät oli vastavuoroisesti erittäin lämmin, mutta kun lämmöt oli päätetty kytkeä pois päältä vasta toukokuussa, hikoiltiin sisätiloissa viikkotolkulla kun ulkona oli 20 astetta lämmintä ja patterit hehkuivat silti punaisina.

Lämpimät patterit sateisena ja pimeänä syysiltana olivat kyllä varsin kotoisa yllätys Moskovan kaupungilta. Ehkä neuvostonostalgian perään on turha haikailla, parempi vaan todeta että jotkut asiat täälläkin kehittyvät.

Kuuma vesi toki kytketään edelleen pois kuukaudeksi kesällä. Siihen traditioon ei aika pure.

---------

Tänään soi Happoradion Tytön täytyy tehdä. Mitä tytön täytyy.

А где киоск?

Katukuvaan työmatkani varrella olennaisesti kuuluvat kioskit ovat parin viime viikon aikana kadonneet yksi toisensa jälkeen. Ihmettelin ääneen joukkopakoa työpaikan keittiössä, ja asioista paremmin perillä olevat tahot kertoivat Moskovan oman lättähatun, pormestari Luzhkovin päättäneen suuressa viisaudessaan, että kioskit tulee likvidoida.

Miten lie Luzhkovin puhdistukset otettu vastaan paikallisissa piireissä. Luulisin että muutkin moskovalaiset kuin minä rakastavat blini-, peruna-, kalja-, piirakka-, ja kinkkisafkakioskejaan, ainakin niiden luona parveilevat ja nälkäänsä tyydyttävät kansanjoukot ovat vaikuttaneet nähdäkseni varsin tyytyväisiltä edulliseen ja näppärään kioskiruokaan.

Mikä sitten on kioski-operaation perimmäinen syy? Luultavasti sitä perustellaan ainakin seuraavilla: Kioskit rumentavat kaupunkikuvaa. (Moskovassa on ehdottomasti paljon kauniita paikkoja, mutta ei tätä hyvällä tahdollakaan voi kauniiksi kaupungiksi sanoa. En usko, että kioskiryppäät onnistuvat pilaamaan taiteellista vaikutelmaa lopullisesti.) Kioskeista syöminen on epämukavaa ja barbaarista. (Luultavasti ainakin talvipakkasella tai marraskuun räntäsateessa näin onkin. Mutta mitä tilalle, ihmisten nälkä kun tuskin pormestarin mahtikäskyllä lakkaa? Tuskin jokaikisen keskustan talon liikehuoneistoon kannattaa remontoida omaa Kroshka Kartoshkaa.) Kioskeista tulee roskaa ja epäsiisteyttä. (Moskovassa suhtaudutaan hysteerisen neuroottisesti katujen puhtauteen.) Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: ei länsimaisissa kaupungeissakaan ole kioskeja.

On aika surullista, että maailman eri näyttämöillä tällä hetkellä uhittelevalla entisellä ja ainakin omasta mielestään myös tulevalla suurvallalla ei ole sen vertaa kansallista itsetuntoa, että se antaisi pääkaupunkilaistensa ostaa rauhassa uuniperunansa kioskeista. Ajattelisivat mieluummin jenkkien lailla ja levittäisivät omat pikaruokalansa joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Vapise, Mäkkäri! Teremokit ja perunakioskit maailmankartalle!

---------

Tänään soi perunakioskien taistelulauluksi erinomaisesti sopiva Absoluuttisen Nollapisteen Kaikki nukkuu pois. "Haarukkaan jäi peruna, voi ja sei."

Snadisti dille

Tapasin lauantaina ihmisen, jonka olin nähnyt edellisen kerran Helsingissä kauan sitten. Elämät ovat kuljettaneet meidät sattumalta taas samaan kaupunkiin joko suorinta tietä tai Atlantin takaa, joten pitkällisen aikataulujen yhteensorvaamisen jälkeen menimme lauantaina ylitöiden jälkeen yksille. Yksistä tuli kolmet ja sen jälkeen yhdistimme vielä molempien sosiaaliset ympyrät Hetskun kotibileisiin.

Olen vieläkin vähän ihmeissäni tuosta tapaamisesta. Tai en niinkään tapaamisesta, vaan siitä, miten paljon omat kokemukset muuttavat sitä tapaa, millä katsomme toisia ihmisiä. Mielikuva, vahvakin sellainen, voi muuttua sekunnissa kun vuosien ja kuukausien kutomat verkot tipahtavat silmiltä ja toinen seisoo edessä kokonaisena ihmisenä, ei enää pelkkänä ajatusrakennelmana. Ärsyttävästä vittupäästä voi paljastua fiksu ja mukava ihminen. Ihanasta voi tulla ihan tavallinen. Kivasta kaamio. Sama ihminenhän se on, pohjimmiltaan, tietenkin omien vuosiensa ja kuukausiensa, kokemustensa ja kommelustensa muovaama. Mutta silti sama. Ja sama minä sitä toista katsoo, muttei kuitenkaan yhtään sama, vaan jotenkin ihan erilainen.

Minä en ole enää se, joka olin huhtikuussa 2006. Vuoden päästä en ole enää sekään, joka olen nyt, tämä moskovalaisen 2007-vuoden lokakuun kaatosateessa tallustelija. Mistä tiedän, millainen olen vuoden tai viiden tai viidentoista kuluttua, mitä sitten haluan ja mitä toivon ja pelkään? Kuka minua miellyttää ja kuka on snadisti dille?

Ei sitä mistään voi tietää. Siksi tässä hetkessä eläminen on se, mitä pitää opetella pontevasti. Pontevammin kuin venäjän liikeverbejä.

---------

Tänään soi Jonna Tervomaan Suunta muuttuu. Ja joku mun lampaat sekoittaa.

Laula tyttö, ettei surra

Työpaikalla suoritettiin eilen lanseeraus. Meillä on nyt laulukerho.

Idea syntyi siitä, että naapurihuoneen asukin mielestä olisi hienoa oppia venäläisiä lauluja. Minä sitten oitis kirjoittamaan sille työkaverille, joka innostuu aina kaikesta ja on aina kaikessa mukana, ja joka vielä laulaa iltapuhteinaan, että tällainen idea kantautui korviini. Meni noin kolme minuuttia, ja olimme päättäneet perustaa laulukerhon, joka kokoontuu aina perjantaisin flyygelin ympärille. Toiminta on tavoitteellista, opettelemme venäläisiä lauluja, jotta osaisimme tarpeen tullen laulaa venäläisiä lauluja.

Aloitimme eilen. Opettelimme ensin Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun, joka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä Minä soitan harmonikkaa. Olen esittänyt lapsuusvuosinani Neuvostoliitossa kyseistä kappaletta lukuisia kertoja. (Täysin tarpeeton lisäys: Neuvostoliittolaiseen televisioon pääsin kuitenkin esittämällä sateenvarjon alla jotain suomalaista lastenlaulua. Meille annettiin palkinnoksi esiintymisestä jumalattoman iso pullarinkeli.) Sen jälkeen opettelimme vielä Katjuskan. Koska myös hyvin alaikäisiä osallistujia oli paikalla, emme voineet laulaa suomalaisversiota sillä "komiat on keuhkot" -sanoituksella, vaikka siitä irtosikin perjantaipäivän mittaan lukuisia tahattomia ynnä tahallisia nauruntyrskähdyksiä. Lopuksi laulelimme vielä vähän Uralin pihlajaa suomeksi, ja pidimme pikkujoulutoimikuntapalaveria.

Merkittävä asia laulukerhossa on se, että minä olen sen pianosäestäjä. Minä, joka en koskaan ole suostunut soittamaan julkisesti yhtään mitään muuta paitsi joululauluja suvun kesken. Moskova saa ihmeitä aikaan.

---------

Tänään soi Cherbourgin sateenvarjot. Koska katson ikkunasta valkoista talon seinää ja sitä vasten loistavaa keltaista vaahteraa - paljon syksympi ei voisi enää olla. Ja kello joka seinälläni raksuttaa, ei palasiksi päiviäni koskaan saa.

Postikortti Vehniälle

Rakkaat hullut pietarilaiset,

Terveisiä täältä Moskovasta. Ilma on muuttunut syksyisen sateiseksi ja töitä ja maallisia murheita riittää. Onneksi ei ihan koko aikaa murehduta. Luvassa on työviikon jälkeen taas pieni hengähdystauko, Hetskun ja vähän minunkin Suomi-vieraat viihdytettävinä ja viihdyttämässä. Tänä iltana ohjelmaan kuuluu ilman muuta gruusialainen päivällinen ja bonuksena olemme varanneet kaksi rataa Leo Tolstoin kadun keilahallista. Huomenna ohjelmassa Moskovan maanmiehiä ja maltillista mallasjuomien nauttimista ja sunnuntaina professionaalibrunssi. Itse asiassa ei hullumpi viikonloppu lainkaan.

Olisin halunnut kovasti tulla mukaan viikonlopun kokoontumisajoihin, joissa on kutsukirjeen mukaan "pimeätä, paljon hirvikärpäsiä, sauna, puolukoita ja hyvää seuraa". Juuri tuon houkuttelevampaa tarjousta on vaikea nyt keksiä, mutta koska junailen Suomeen ensi viikolla Auliksen ristiäisiin, on minun jätettävä nämä sembalot väliin. Pitäkää hauskaa ja suunnitelkaa ahkerasti ensi kesän matkaa, yökyläpaikka Tbilisissä on varmistunut.

Lainaan luvatta tähän Martan kirjettä, joka saapui tänä aamuna ihanan "Я грузин" -paidan kera. Kiitos siitä tolkuttomasti, se roikkuu nyt työhuoneessani tuolin selkänojalla ja on suuresti ilahduttanut tänään jo useita työtovereitani, mikäli ääneen nauramisesta perjantaiaamuisin voi ilahtumisen astetta laskeskella.

Mutta se lainaus: "Meidän porukka tuntuu soveltuvan hyvin yhdessä matkustamiseen. Ollaan jotenkin samanlaisia (vaikka erilaisia), mutta kuitenkin sopivan yksimielisiä. Ei tule turhaan vääntöä siitä, mitä nähtävyyksiä nähdä ja mihin mennä syömään. (...) Senkin takia ensi kesän reissu kuulostaa hyvältä! Musta meille on lähes sama, missä reissataan. Me ollaan itse se mielenkiintoinen kohde."

Uskon, että allekirjoitamme tämän jokaikinen.

Maljanne, ystävät!

Laurakaisanne Moskovasta

---------

Tänään soi itseoikeutetusti radiosta FM 98,8: 'Радио Алла'

Спасибо

Jatkokertomus päättyy.

Soitin eilen lopulta turhautuneena Zemfiran uuden levyn kylkiäisenä tulevaa lehteä (vai oliko se sittenkin toisin päin?) julkaisevaan Kommersant-kustantamoon, joka suoltaa venäjää puhuvaan maailmaan lukuisia muitakin ihan kelvollisia painotuotteita. Kysyin heiltä, mistä uutta Citizen K -lehteä saa oikein ostettua, kun sitä ei ole kohdalleni osunut. He vastasivat ystävällisesti, että lehteä myyvät tietyt lehtikioskit sekä Jevroset-niminen kännykkäliittymiä, puhelimia ja muuta tarpeellista kaupitteleva ketju. Levyn tiedotteessa sanottiin, että Jevrosetin myymälöistä levyä saa ostaa 5. lokakuuta alkaen, mutta en ollut tietoinen siitä, että myös lehtikylkiäisiä myydään siellä. Töiden jälkeen siis Jevrosettiin.

Lopputulos: minulla on nyt uudessa sinisessä puhelimessani uusi Megafonin venäläisliittymä ja siinä melko hilpeä puhelinnumero. Kannan siis tästä eteenpäin mukanani kolmea puhelinta. Eläköön.

Lopputulos kaksi, eikä yhtään vähemmän tärkeä: minulla on uusi Zemfiran levy. Sitä myytiin ilman mitään lehtikylkiäisiä hintaan 101 ruplaa. Sen lisäksi sitä myydään myös hyvin monissa lehtikioskeissa, kuten levyn ostettuani ja pitkin Moskovaan eilisiltana käveltyäni huomasin.

Sen levyn nimi on Spasibo eli kuten kaikki tietävät, kiitos. Sanon Zemfiralle kiitos levystä. Se on nimittäin älyttömän hyvä.

Hyvät levyt tekevät maailmasta paremman paikan. Ja se, että ostaa metron edestä mummolta sadalla ruplalla itselleen kukkakimpun ihan vaan siksi.

---------

Tänään soi levyn nimibiisi Спасибо. "Сегодня был неважный день, завтра будет хороший - Спасибо." Näinhän se monesti menee.

Yksien tyttöjen (alle)kirjoituksia

Zemfira-jatkokertomus jatkuu. Tietenkin, koska se on jatkokertomus.

Omistan kaikki Zemfiran julkaistut levyt sekä muutaman piraattikokoelman. Kävin sunnuntaina lähikauppani kyljessä olevassa levykaupassa ostamassa sen edellä mainitun Tarkovskin Stalkerin, ja ostin samalla Zemfiran live-DVD:n. Jotta voisin katsoa sitä uudella DVD-soittimellani, tietenkin. Uusi DVD-soittimeni on tällä hetkellä universumini keskus.

DVD:t ovat siitä hankalia kapineita, että niissä on ne typerät maakoodit, jotka aiheuttavat hankaluutta ainakin ekspatriaateille ja luultavasti kaikille muillekin. Lukemattomista aikaisemmista maakoodivahingoista viisastuneena ostan ainoastaan maakoodilla ALL varustettuja levyjä. Zemfiran livetaltiointikin oli ALL, mutta kun sinkautin levyn sisään soittimeen, alkoi se närkästyneesti vaatia tsekkaamaan alueellisia asetuksia eikä suostunut näyttämään mitään. ALL ei siis ollutkaan ALL.

Joten eilen puoli kahdeksalta illalla päättyneen työpäiväni jälkeen rahjustin reppu selässä, repussa Zemfiran live-DVD, takaisin levykauppaan ja ilmoitin, että valitettavasti typerä suomalainen DVD-soittimeni ei suostu pyörittämään vielä typerämpää venäläistä DVD-levyä, koska maakoodi ei olekaan ALL vaikka niin luvattiin. Kaikki levykaupan 19-vuotiaat myyjät kerääntyivät ympärilleni asiaa ihmettelemään. Heitä oli noin viisitoista. Vihdoin yksi heistä totesi, että voivat joko vaihtaa levyn tai antaa rahat takaisin. Halusin rahat takaisin, koska epäilin, että sama ALL ei ole ALL -ongelma on kaikissa muissakin Zemfira-livetaltioinneissa. Kysyttiin, onko minulla passia. Ojensin sen yhdelle 19-vuotiaalle myyjälle. Hän tuijotti sitä hetken, kutsui kaikki muutkin noin neljätoista myyjää ihmettelemään suomalaista passiani, ja totesi sitten, että ei tämä kelpaa, tämä ei ole venäläinen dokumentti. Kaivoin seuraavaksi esiin venäläisen henkilöllisyystodistukseni, joka kelpasi, vaikkei ollutkaan venäläinen passi. Hyvä niin, sellaista minulla ei olisi ollutkaan.

Ja nyt seuraa tarinan kliimaksi: saadakseni takaisin 299 ruplaa eli noin 9 euroa toimimattomasta DVD-levystä minun tuli allekirjoittaa kolme (3) A4-kokoista dokumenttia, jossa tunnustin ensin ostaneeni tuotteen, sen jälkeen tekeväni siitä valituksen, koska se ei toimi haluamallani tavalla, ja lopulta saavani takaisin maksamani rahasumman ja palauttavani tuotteen. Tämä kirjallinen operaatio kesti edellä mainittuine passinihmettelyineen noin 20 minuuttia ja työllisti kaksi levykaupan myyjää sekä sai loppujen noin kolmentoista jakamattoman huomion.

Tehokasta.

Ei kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miten monimutkaista on saada takaisin pankkiautomaatin anastamat 3000 ruplaa. Tai avata venäläinen pankkitili. Ensin mainittu operaatio vaati noin seitsemän allekirjoitusta, jälkimmäinen ranteen vahvuisen nipun paperia ja ainakin seitsemänTOISTA nimmaria eri puolille paperinivaskaa.

Johtopäätös: sähköinen allekirjoittaminen tulee tämänhetkisen perusteella Venäjällä käyttöön ehkä joskus 3000-luvun puolivälissä.

---------

Tänään soi Ultra Bran Kirjoituksia. Surullisiakin juttuja.

Islantilainen sopraano ja asiakaspalveluasenne

Kävin eilen kuuntelemassa ystävällisten islantilaisten kutsumana heidän maannaistaan, joka esiintyi pianon säestyksellä Venäjän musiikkiakatemian nostalgis-rähjäisessä konserttisalissa. Konsertti oli täydellinen: halusin tehdä Jotain Muutakin Kuin Töitä, lippu oli siis ilmainen ja saapui työpaikalla omalle pöydälle ilman hankkimisvaivoja, haukkasin haltuun taas yhden palan Moskovaa kun suunnistin uuden Arbatin taakse musiikkiakatemian saliin, ja itse konsertti ja sopraano Sigrún Hjálmtýrsdóttir olivat erittäin positiivisia kokemuksia. Pidän yleisesti ottaen enemmän mieskuoro-tyyppisestä laulannasta kuin naisten korkealentoisesta kiekumisesta, mutta islantilaisella sopraanolla oli kaunis, lämmin ääni ja varsinkin hänen esittämänsä islantilaiset, Merikantoa muistuttavat pienet laulut olivat kerrassaan sydämeenkäypiä. Ja säestäjä, Reykjavikin konservatorion professori, muistutti Vompelit-kirjan isosetä Bulgariaa eli oli hyvin sympaattinen hahmo.

Konsertin jälkeen menin Dom Knigiin, yhteen Moskovan isoimmista kirjakaupoista, joka on auki yhteentoista illalla, koska halusin ostaa uuden Citizen K -lehden, koska se ilmestyi eilen, ja koska sen välissä on uusi Zemfiran levy, joka ilmestyy levykauppoihin vasta perjantaina. Monta hyvää syytä siis, semminkin kun Zemfira on venäläinen suosikkiartistini, jotakin Maija Vilkkumaa meets Jonna Tervomaa -osastoa ehkä. Lehtihyllyssä oli noin miljoona lehteä, mutta Citizen K ei sattunut silmään. Menin kysymään myyjältä, että anteeksi mutta olisikohan teitä mahdollista vaivata sen verran että osaisitteko kertoa että löytyisikö teidän valikoimistanne tällaista uutta lehteä kuin Citizen K. Myyjä tuijotti minua kuin lehmä uutta porttia ja totesi sitten, että siinä ne lehdet on kaikki hyllyssä, jos tuon niminen lehti on hyllyssä niin sitten se kuuluu valikoimiin ja jos ei ole, niin sitten ei kuulu.

Steppailin vielä hetken lehtihyllyn äärellä ja mietin, kannattaako tässä tilanteessa alkaa kiljumaan asiakaspalveluasenteesta tai siitä, miten ihmisten kysymyksiin kuuluu vastata. Totesin lopulta, ettei maksa vaivaa, ja poistuin kaupasta pettyneenä ilman levyä. Tallailin kotia kohti pitkin Arbatia, joka näyttää iltavalaistuksessa erehdyttävästi Las Vegasilta, kunnes tulin perunakioskin kohdalle. Oli nälkä, päätin ostaa perunakioskissa myytävän toastin mukaani kotimatkaa piristämään. Myyjä totesi minulle heti alkuun, että dievushka, ottakaa toki mieluummin peruna, se on paljon terveellisempi ja ravitsevampi. Tämän jälkeen hän markkinoi minulle perunaan täytteet, ekstralisäkkeeksi vielä paahdettua sipulia, kyseli haluanko syödä pottuni nyt vai vasta kotona, pakkasi sen huolellisesti, oli koko toimituksen ajan suorastaan äidillisen ystävällinen ja kohtelias, ja toivotti vielä turvallista kotimatkaa kun käännyin pois kioskin luukulta perunakasseineni.

Peruna tosin ehti jäähtyä sillä aikaa kun odotin kehällä trollikkaa numero 79 puolen tunnin ajan, koska trollikka numero 79 on siitä merkillinen julkinen kulkuväline, että se kulkee vain silloin kun en tarvitse sitä mihinkään.

---------

Tänään soi islantilainen, Oskar Merikanto -tyyppinen laulumusiikki.

VierasLista

Olen vanhassa blogissani kertonut elämääni kiinteästi kuuluvasta käsitteestä nimeltä Lista. Viime viikolla Lista tuli kylään Moskovaan. Listalta tosin puuttui yksi sielu, mutta korvaukseksi mukaan otettiin yksi Siperianmatkaaja ja kaksi ystävä&kylänmies -osaston edustajaa. Eivät tietenkään korvanneet puuttuvaa listasielua, mutta mukava kun tulivat ihan omina sieluinaan. Seitsemän hengen delegaatiosta kaksi piti majoittaa toisten emäntien haltuun, omaan lukaaliini upposi viisi vierasta kivuttomasti.

Kun listalaiset eivät kuitenkaan olleet ainoat viime viikolla Moskovaan suunnistaneet vieraat, joutui allekirjoittanut emäntä vieraiden viihdytyksen sijaan viettämään iltaisin aikaa etupäässä työpaikallaan. Onneksi emäntiä oli muitakin, vieraat hyvin itseohjautuvia ja Hetskukin antoi oman panoksensa vieraiden viihdytykseen viimeistään siinä vaiheessa kun virallinen emäntä kaatui perjantai-iltana ukrainalaisen illallisen jälkeen kuolleena sänkyynsä suomalais-venäläisen rokkiyhteistyön edistämisen sijaan.

Vierailuraportin ulkopuolelta kommentti: Tähän työasiaan on tultava muutos, aion jatkossa käyttää Moskovan iltoja johonkin muuhunkin kuin työntekoon. En ole vielä ratkaissut, miten tämän dilemman ratkaisen. Priorisointi, toiminnan tehostus, palvelujen karsinta? Neljä kättä, toiset aivot?

Lauantaina työasiat pysyivät sentään hallinnassa kännykkävälitteisesti joten pääsin minäkin nauttimaan listalaisten seurasta. Aamiaisen jälkeen, erään levottoman sielun mielestä tietenkin taas kerran aivan liian myöhään, hajaannuimme shoppailu- ja valokuvanäyttelyryhmiin. Jälkimmäinen ryhmä suunnisti VinZavod-nimiseen kulttuurikeskukseen tutustumaan World Press Photo 2007 -näyttelyyn ja pariin muuhunkin. VinZavod on hieno, sellainen Kaapelitehdasmainen, vanha tehdasmiljöö johon oli rakennettu ja koko ajan rakennetaan lisää näyttelytiloja ja muita kylddyyriputiikkeja.

World Press Photo -näyttely oli aika hieno, sai taas miettimään yhden kerran sitä, , että maailma oman kuplani ulkopuolella on aika paha, kova, julma ja raaka. Meillä on uutinen se, että siili harvinaistuu Suomessa. Jossain muualla on aika erilaiset uutiset, joista saa aika erilaisia kuvia. Mietin kuvia katsellessani sitäkin, miltä kuvaaja on kuvattavista ihmisistä näyttänyt. Voi olla, ettei heillä ole ollut aikaa tai energiaa katsoa.

Maailmantuskan jälkeen shoppailua. Emäntä ei edellä mainitusta työntekopainotteisesta Moskova-elämästään johtuen ollut paras shoppailuvinkkien antaja, mutta Ohotnyi Rjad -ostoskeskuksen olivat vieraat itse havainneet sopivaksi kukkarolleen ja mieltymyksilleen joten vietimme siellä tehokkaan iltapäivän. Puuttuvia asiallisia työvaatteita löytyi tarvitsijoille sopuhintaan, yksiäkään tarpeettomia farkkuja, tennareita tai murrosikäisillä teksteillä varustettuja teepaitoja ei sen sijaan ostosnyssäköihin eksynyt. Vaikka mieli teki.

Cocktailtilaisuuden jälkeen oli vielä vuorossa reissun toinen gruusialaispäivällinen italialaisvahvistuksella, ja sen jälkeen Suomeen suuntaava joukkio suuntasi kohti Suomeen menevää junaa ja Pietariin suuntaava kansanosa puolestaan pakkausseremonioiden jälkeen samaiselle asemalle samoin tarkoitusperin. Emäntä jäi ihastelemaan melkeinvalmiindiplomi-insinöörin asentamaa DVD-soitintaan, joka tällä kertaa myös toimi, ja kuuntelemaan hyvin valittuja musiikkikappaleita. Kunnes kaatui kuolleena sänkyynsä.

Reissusta mieleen jäivät ehdottomasti Annin vähintäänkin tehokas käsitaksin pyydystys - kolme sekuntia, ja Ladan takavalot vain näkyivät kun tytöt lähtivät kohti baaria. Lauantain tissibaariaamiainen. Kesäinen sää ja karvavuorikengät. Yleishengaus kaupungilla hyvässä seurassa. Gruusialainen ruoka, gruusialainen ruoka ja gruusialainen ruoka. Sekä turhautuneen karvalakkikauppiaan vähemmän kohtelias "Go f**k yourself" -toivotus kun kauppoja ei syntynytkään.

Sunnuntaina skippasin tyynesti ohjelmaan merkityn Euroopan Unioni -keilauksen ja nautin ensin uudesta DVD-soittimestani katsomalla kirjeenvaihtajatuparilahjaksi saamani Zhestokii romans -nimisen neuvostoelokuvan. Mietin hetken, että ongelmani ratkeaisivat näppärästi kuin elokuvan Larisalla, jos jostain ilmestyisi hömelö postimies joka ampuisi minut kuoliaaksi. Sen jälkeen nautin uudesta DVD-soittimestani kuuntelemalla valikoituja paloja levykokoelmani suomirokki-osastolta. Kävin kävelyllä 25 asteen helteestä nauttivassa Moskovassa (ja eilenhän siis oli syyskuun viimeinen päivä, ai mikä kasvihuoneilmiö), löysimme vuonna -59 perustetun kirjakaupan ja sieltä hienot vanhat Moskovan kartat ja karttoinemme parkkeerasimme vielä paikalliseen Mu-Mu -pikaruokalaan, jossa tarjoillaan muun muassa borssia, blinejä ja muita venäläisen keittiön herkkuja.

Lounaspäivällisen jälkeen menin levykauppaan, ostin Tarkovskin Stalkerin ja nautin uudesta DVD-soittimestani katsomalla sen iltapuhteina. Olen vaikuttunut. Kolmikirjaiminen rock-yhtye todennäköisesti A.W.Yrjänän hahmossa on tiivistänyt kyseisen elokuvataiteen mestariteoksen seuraavasti:

Mitä olet valmis tekemään unelmiesi eteen? Mitä tekisit jos saisit päättää koko maailman tulevaisuudesta? Tai omastasi. Kaljupäiset ryssät hyytyvät kysymyksen äärelle, koska tajuavat ihmisenä olemisesta jotain niin massiivista, ettei sille ole sanoja. Taivas on harmaa ja kaikki mätänee.

Luulen, että aion nauttia tänään uudesta DVD-soittimestani katsomalla uudestaan Tarkovskin Stalkerin. Tai ehkä Peilin. Tai Solariksen.

---------

Tänään soi CMX:n Baikonur. "Minussa on kirjoitusta kovin vähän tänään." Ja niin edelleen.