Laula tyttö, ettei surra

Työpaikalla suoritettiin eilen lanseeraus. Meillä on nyt laulukerho.

Idea syntyi siitä, että naapurihuoneen asukin mielestä olisi hienoa oppia venäläisiä lauluja. Minä sitten oitis kirjoittamaan sille työkaverille, joka innostuu aina kaikesta ja on aina kaikessa mukana, ja joka vielä laulaa iltapuhteinaan, että tällainen idea kantautui korviini. Meni noin kolme minuuttia, ja olimme päättäneet perustaa laulukerhon, joka kokoontuu aina perjantaisin flyygelin ympärille. Toiminta on tavoitteellista, opettelemme venäläisiä lauluja, jotta osaisimme tarpeen tullen laulaa venäläisiä lauluja.

Aloitimme eilen. Opettelimme ensin Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun, joka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä Minä soitan harmonikkaa. Olen esittänyt lapsuusvuosinani Neuvostoliitossa kyseistä kappaletta lukuisia kertoja. (Täysin tarpeeton lisäys: Neuvostoliittolaiseen televisioon pääsin kuitenkin esittämällä sateenvarjon alla jotain suomalaista lastenlaulua. Meille annettiin palkinnoksi esiintymisestä jumalattoman iso pullarinkeli.) Sen jälkeen opettelimme vielä Katjuskan. Koska myös hyvin alaikäisiä osallistujia oli paikalla, emme voineet laulaa suomalaisversiota sillä "komiat on keuhkot" -sanoituksella, vaikka siitä irtosikin perjantaipäivän mittaan lukuisia tahattomia ynnä tahallisia nauruntyrskähdyksiä. Lopuksi laulelimme vielä vähän Uralin pihlajaa suomeksi, ja pidimme pikkujoulutoimikuntapalaveria.

Merkittävä asia laulukerhossa on se, että minä olen sen pianosäestäjä. Minä, joka en koskaan ole suostunut soittamaan julkisesti yhtään mitään muuta paitsi joululauluja suvun kesken. Moskova saa ihmeitä aikaan.

---------

Tänään soi Cherbourgin sateenvarjot. Koska katson ikkunasta valkoista talon seinää ja sitä vasten loistavaa keltaista vaahteraa - paljon syksympi ei voisi enää olla. Ja kello joka seinälläni raksuttaa, ei palasiksi päiviäni koskaan saa.