Mun elämä

Miten siitä aina tuleekin näin hirveä - sotku?

Ainakin voin mitata elämäni tärkeysastetta siitä kirjoitettujen blogikommenttien määrällä. Tässä ja tässä.

A. Kalashnikov totesi tänään Erottaja Barissa Kaukasuksen matkaa suunnitellessa, että vaihtoehdoton elämä olisi niin helppoa. Mutta ei sellaista kukaan halua. Ja lapsuudenystävän brasilialais-italialainen poikaystävä puolestaan totesi kädet asianmukaisesti puheen tahtiin viuhtoen, että vaikeinta valitseminen on silloin, kun kaikki vaihtoehdot ovat tavallaan hyviä.

Keksin tänä viikonloppuna ainakin kaksi johtoajatusta. Ensimmäinen on se, että olen turvallisesti alentanut itseni työelämämittakaavassa. Todennut, että tässä on se, mihin yllän, en tämän ylemmäs. Kun sitten sanotaan, että yletät vaikka, sanotaanko, koivun latvaan, on se hämmentävää. Ja pelottavaa. Sieltähän voi vaikka pudota.

Toinen ajatus on se, että minun on ihan turha etsiä paria sille itselleni, joka olin 10 vuotta sitten. Koska en ole enää. En lähellekään. Kuka sitten olen? Hyvä kysymys.

Totuus löytynee tuolta ulkoa, Helsingin valoisasta illasta, tai Bar Loosen punaisten tapettikuvioiden sokkeloista.

---------

Tänään soi Suvivirsi.

Minä kaipaan Espalle takaisin

Jumanklavita.

Työelämäegon pönkityksestä lähteneestä hetken mielijohteesta ja koti-ikäväisen mielen juolahduksesta on kasvanut huomaamatta Aika Iso Kuvio. Syyttäkää Hetskua, se sen "jos laiva alkaa upota, viisas rotta kroolaa" -ajatuksen ensimmäisenä ilmaan heitti.

Tämä rotta miettii, uisiko takaisin Helsinkiin. Täällä on edelleen omaa, kivaa, ja ihanaa. Rakkaita ihmisiä, uimastadionin auringossa kimaltava vesi. Tajuntaa räjäyttävää keskustelua. Minulla on ollut tätä ikävä. Minulla on ollut teitä ikävä.

Tulisinkohan takaisin. Nyt ainakin tuntuu siltä.

---------

Nyt kuunnellaan Stellan keikan etkoilla Eppuja. Ja menen edelleen sekaisin kesistä, vaikkakin vain yhdestä kerrallaan.

Riitainen risti

Ole tässä sitten.

"Tuu takas!" huutaa kukkapenkin läpi kohti vanhustentaloa kompuroiva ystävä puhelimessa.

"Mä en halua että sä lähdet Moskovasta." Tekstittää toinen, Moskovasta.

"Älä myy itseäsi liian halvalla", neuvoo kolmas.

"Raha ei ratkaise tällä tasolla", ottaa kantaa neljäs.

Istun Eerikinkadulla yksiössä, jonka seinään on maalattu virheä pallo. En uskalla lähteä kaupungille, koska odotan puhelimen soivan. En tiedä, mitä haluaisin sieltä kuuluvan - kiitos kyllä vai kiitos ei. Kiitos kyllä asettaisi minut vaikeaan tilanteesen, valitsemaan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden välillä. Kiitos ei poistaisi toisen vaihtoehdon, antaisi miettimisaikaa, tilaisuuden pohtia kunnolla sitä, mitä todella haluan.

Lohduttavin on kuitenkin se viides, joka toteaa: "Älä huoli, eihän sinun ole vaikea tehdä isoja päätöksiä. Kyllä se siitä kallistuu johonkin suuntaan."

Totta kai sekin on.

---------

Tänään soi taustala Ullan naapurin pesukone. Tällainen kahden tulevaisuuden välissä pallottelu on aivan liian hermostuttavaa musiikin kuuntelemiseen.

Ja melkein yhtä usein takaisin tullut

Moskova.

Hylätty-leimalla ilman perusteluja postin mukana palautunut palkankorotusvaatimus. Kolmen tunnin hikinen metro-bussimatka lentokentälle, jonne on 11 kilometriä. (KOLME tuntia. Miettikää.) Kaiken kruununa vuosisadan keskustelu kahvilan myyjän kanssa. Ei voi myydä kahvia, barmen on poissa. Ai missä? Poissa. Lähti jonnekin. Eikä kukaan tiedä, koska palaa. Sheremetjevo on maailmankaikkeuden hirvein lentokenttä.

Helsinki.

Koti. Siisti, puhdas, hiljainen. Ihmiset näyttävät minulta, ja kuulostavat minulta. Autoja on vähän eivätkä ne ole isoja ja mustia vaan pieniä ja värikkäitä. Auringonpaiste ja mukulakivikatuja pitkin Eerikinkadulle kolisteleva punainen, perässävedettävä matkalaukku. Hetki suoraa huutoa, kun on niin paljon suuria tunteita herättävää puhuttavaa. Sitten nepalilaiselle illalliselle läpi Ruttopuiston. Tutut kulmat, uusia kahviloita. Ja Fredaa pitkin kotiin palaava Queens of fucking everything -kaksikko.

Oma paikka. Hyvä olla.

----------

Tänään soi Juicen Juankoski Here I Come. DJ Ullan kotiintulovalinta.

Eväät

Aamulla, josta tuntuu olevan kolmetoista vuotta, olin työpaikan lähellä olevan ökykaupan kassalla. Ostin auringonkukansiemensämpylän, jugurtin ja pillimehun. Takanani jonossa oli kultahampainen setä, joka ostokset maksettuani kysyi minulta virnistäen: "Riittääkö tuosta koko päiväksi?"

"Öö, tämä on vasta aamiainen", mutisin vähän ihmeissäni, kun en ensin tajunnut, miksi setä oli huolissaan ruuansaannistani. Sitten tajusin vitsin: Sedällä oli kassan hihnalla pullo Putinkaa. Virnistin takaisin ja kysyin sedältä sen, mitä hän ajoikin takaa. Ja kyllä, vodkapullo oli tarkoitettu riittämään koko päiväksi.

Toivotimme toisillemme mukavaa päivää, lähdin työpakkaa kohti hihitellen. Kyllä Moskovassakin on kivaa.

Vaikka Suomesta lähetetyt "tule takaisin, meillä on ikävä sua" -viestit saavatkin vakaasti harkitsemaan paluuta.

Helsinki ei ole tullut hakemaan mua, minä menen siis huomenna sen luo.

---------

Tänään soi Audioslaven Like a Stone. Eipä ehkä maailman hilpein viisu.

Helsinki tule mut hakemaan

Koti-ikävä ei ota parantuakseen.

Ei auta, että oma elämä Moskovassa on kääntymässä taas omaksi elämäksi Moskovassa. Eivät auta kaikki Moskovan hyvät ihmiset. Eikä auta ainakaan se, että Moskovassa on kylmä kuin ryssän helvetissä ja vettä satoi lotuutti toista viikkoa. Nyt sentään paistaa jo aurinko.

En ymmärrä tätä. En ole koskaan ikävöinyt Suomeen maailmalla ollessani. Omia ihmisiä kyllä, mutta eri tavalla niitäkin.

Nyt on ikävä asioita, joita en ole osannut edes ajatella ikävöiväni. Ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Ilosaarirockia. Asematunnelin S-markettia! Hesaria paperiversiona. Kiasman kauppaa. Kaivarin puistojumppia, erityisesti niitä. Akateemista. Omaa autoa.

Helkkari sentään. Kuinka tämä tauti parannetaan?

Onneksi eräät ovat videoineet edes entisen kotikatuni. Sitä voi ikävissään katsella.

---------

Tänään soi siis Anna Järvinen ja maailman kaunein, haikein ja riipaisevin Helsinki-biisi. Sen nimi on Helsinki:

Och jag längtar redan
har redan hemlängtan
Helsinki tule mut hakemaan
tule, nyt mennään

Runner's high

Kävin tänään ensimmäistä kertaa noin puoleen vuoteen kunnolla lenkillä. Siis sillä tavalla lenkillä niin kuin Suomessa käydään lenkillä, vedetään aamulla verkkarit jalkaan ja juostaan vesisateessa metsässä räkä poskella ja veren maku suussa. Kuunnellaan ämppäristä angstista ja rämisevää poikamusiikkia, katsotaan välillä jalkoihin, miten lenkkitossut hakkaavat liejuista polkua Herra Ylpön laulun tahtiin, ja tunnetaan siitä tyydytystä.

Eikä kävellä sivistyneesti puistossa pukeutuneena parempiin vaatteisiin.

Aamupalaksi syödään kaurapuuroa.

---------

Tänään soi Sadovajan varrella kahvilassa kuultu jonkun naiseläjän tulkitsema Blackin kasarihitti Wonderful life: "Look at me standing here on my own again." Ei ihan up straight in the sunshine, koska Moskovassa tuli tänään kaatamalla vettä. Mutta kumminkin.

Jyrän alle

Mitenhän kun.

Olen tässä miettinyt moniakin tuntemiani ihmisiä. Jotka ovat aikanaan opiskelleet, sitten valmistuneet ja menneet töihin. Jotka ovat edelleen siinä samassa työpaikassa, tai ehkä korkeintaan kerran vaihtaneet. Jotka ovat löytäneet sen oman ihmisensä, ei ehkä ihan ensimmäisellä yrityksellä, mutta melkein kuitenkin, muuttaneet sen kanssa samaan asuntoon, perustaneet perheen, saaneet lapsen, sitten ehkä toisenkin. Jotka ovat asuneet ensin yhdessä paikassa ja sitten toisessa, mutta kolmanteen jääneet pysyvästi ja ostaneet sen omaksi.

Niiden elämä on erilaista kuin minun. Niiden on pakko olla jollakin tavalla erilaisia kuin minä.

Minä en pysy pitelemälläkään. En työpaikoissa, en ihmisten kanssa, en kodeissa. Jos hetkeksi asetunkin, kaipaan kohta jo muualle. Tai kaipaan muuta, toisenlaista. Sitten vaihdan, muutan, repäisen rikki ja irrotan. Aloitan alusta. Sillä tavalla vaihtuvat työt, loppuvat ihmissuhteet, muuttuvat asunnot.

Se on väsyttävää. Mutta kun en osaa olla toisinkaan. Se on myös helpottavaa. Kun en osaa olla toisinkaan.

Joskus olen ajatellut, että ehkä kyse ei olekaan minusta. Ehkä vika on elämässäni. Ehkä se on varustettu täryjyräominaisuudella: kun joku nurkka alkaa näyttää vakiintuneelta ja pysyvältä, elämäni huristaa paikalle ja täryjyrää nurkan alleen. Alle jään minäkin, aina uudelleen. Ja sitten aloitan rakentamisen alusta.

Blogikin on jäänyt saman jyrän alle. Ensin oli Suomiviikonloppu, ihana oma mökki ja flunssainen Aleksanteri perheineen. Kaikki muut tehtävälistalla olleet asiat jäivätkin sitten mökin ja Aleksanterin takia tekemättä, ja kaikki muut ihmiset näkemättä, mutta ehkä kesäloma on niitä varten.

Minuuttiaikataulutetun Suomisinkoilun jälkeen palasin Moskovaan keskelle työkiirettä ja kotisolmua. Nyt mietin vakavissani, palaisinko takaisin Suomeen - kokonaan. Mikä on minkäkin hinta, ja paljonko olen lopulta valmis mistäkin maksamaan.

Perjantaiaamuna käydään Helsingissä palkkaneuvottelu. Ja jos on oma auto, oma kesämökki ja maailman ihanin veljenpoika, eivät asiat loppujen lopuksi erityisen huonosti koskaan ole.

---------

Tänään olen kuunnellut Faith No Morea, ja miettinyt että se viimeinen kupillinen surua taidetaan tarjoilla vasta ihan vihonviimeisenä päivänä. Mutta asiat muuttuvat, ja Pattonin Mikelläkin on ihan mielenkiintoinen uusi projekti vaikkei sen maailman parasta bändiä enää olekaan olemassa.

Taas se alkaa

Jotkut neuvostoliittolaisuudet säilyvät, vaikka maa miten muuttaa muotoaan. Yksi muinaisjäänne oli ilmestynyt tänään rappukäytävän seinälle: Lappu, jossa kerrottiin, että kuuma vesi katkaistaan talostamme 20.5. klo 00.00 ja palautetaan takaisin 9.6. klo 24.00. Sharp.

Miksi ihmeessä? Syynä ovat virallisesti "kuuman veden jakeluverkon huolto- ja puhdistustyöt". Miten koko muu maailma sitten pärjää, kun meidän kuuman veden jakeluverkostoamme ei joka kesä huolleta tahi puhdisteta? Siellä Suomessakin lotraatte huoltamatonta, epäpuhdasta vettä niskaanne jo ties monettako vuosikymmentä.

Toista se on Venäjällä. Olen vuosien varrella pessyt farkkuja kylmällä vedellä kylpyammeessa, keittänyt tukanpesuvettä teepannussa ja käynyt viimeksi toissa kesänä Jiin luona Pietarissa jääkylmässä suihkussa, joka muodosti kivan kontrastin ulkona vellovalle 30 asteen helteelle.

Nykyiseen porvarilliseen elämääni kuuluu kuitenkin lämminvesiboileri. Opettelimme sitä eilen käyttämään. Ei tosin edelleenkään selvinnyt, onko kylpyhuoneen ja keittiön hanan lisäksi myös pesukone yhdistetty vesiboilerin hanaan, ja epäilen, että koneellinen pyykkiä imee enemmän kuin boilerillisen vettä. Jää nähtäväksi.

Kesäseikkailut Moskovassa ovat siis käynnistymässä joka rintamalla. Ulkona on lupaavasti kylmä, ja sataa vettä.

Huomenna Suomeen.

---------

Tänään soi jostain syystä työmatkalla päähän jämähtänyt Mokoman Takatalvi. Herkkää.

Vain yksi kirje kaiken muuttaa voi

Pikkuveli sai kirjeen n:n kuvernementin oikeusaputoimistosta.

Siinä kerrottiin, että meidän kymmenen vuotta sitten kuolleen isämme etu- ja sukunimikaima oli kuollut. Perunkirjoitus järjestettäisiin kesäkuun alussa ja sinne toivotettiin tervetulleeksi. Ei osallistumispakkoa. Pikkuveljen asiasta tiedottanut eilisiltainen tekstiviesti päättyi näin: "Ootko kuullu koskaan tällasesta henkilöstä? Mie veikkaan, et se jätti miulle miljardin."

Mielikuvitus lähti kiitolaukkaamaan. Vainajan etunimi ei kertonut mitään, sukunimi kertoi kiistattomasta sukulaisuudesta. Isän puolen suku on monista sattuneista syistä johtuen melkein tyystin vieras, voihan sinne joukkoon olla ajautunut joku vanhapoikamiljardööri. Ajatella, jos olisikin niin. Jos se jättäisi pikkuveljelle miljardin, minunkin kuuluisi saada samanlainen. Elämä on osoittanut olevansa tuhat kertaa elokuvaa ihmeellisempää jo monta kertaa aiemminkin, miksei sitten nyt.

Mitä tekisin, jos saisin miljardin? Nykyisellä kuukausipalkalla mitattuna miljardista riittäisi moneksi kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Se on ehkä tarpeeksi, jotta taloudellisista syistä uskaltaisi irtisanoutua nykyisistä töistä. Vitutuksellisista (anteeksi äiti) syistä voisi irtisanoutua vaikka välittömästi. Ainakin yksi asia siis ratkaistu. Mutta mitä sitten? Ilman työtä olisin koditon, eikä minulla olisi enää varsinaista syytä köhiä Moskovassa. Ostaisin ehkä itselleni tornikamarin ja muuttaisin takaisin sinne. Miljardin avulla voisin maksaa ylihintaa, joten saisin tornikamarin varmasti omakseni. Rakentaisin parven, että tornikamariin mahtuisi myös kirjoituspöytä.

Sen jälkeen menisin mökilleni. Sinne rakentaisin ehjät portaat nukkuma-aittaan. Siivoaisin aitan, raivaisin rantapusikkoa. Tutkisin, miten laituri kannattaa vetää kuivalta maalta takaisin järveen. Ostaisin autoon cd-soittimen ja itselleni sellaisen minitietokoneen, mikä mahtuu käsilaukkuun. Nukkuisin muutamana ensimmäisenä aamuna pitkään, sitten enää en. Ostaisin soutuveneen, soutaisin järvelle. Ja takaisin. Iltaisin kirjoittaisin kaikesta siitä, mitä on tapahtunut.

Kyllästyisin ehkä viikossa. Lähtisin matkalle. Tulisin sieltä takaisin suunnittelemaan ensi kesän Georgian ja Armenian matkaa, josta matkakumppanit ovat tehneet mykistävän hienon Google documents -hässäkän. Matkustaisin aikanaan Georgiaan ja Armeniaan. Julkaisisin kirjan. Oman kirjani. Ehkä sitten toisen.

Väliajoilla opettaisin Aleksanteria konttaamaan.

Siihen ajatukseen nukahdin.

Aamulla soitin n:n kuvernementin oikeusaputoimistoon, josta sain niukasti tietoa itse asiasta mutta melko mykistävän tiedon siitä, että väestörekisterin mukaan asun edelleen tornikamarissa. Pahoittelut, uusi vuokralainen, yritin tehdä kyllä parhaani muuttoilmoituksen suhteen mutta ilmeisesti olin liian monimutkainen tapaus. Tilanne on nyt korjattu. Sitten soitin äitille, jolta sain runsaasti tietoa itse asiasta, muun muassa sen vähemmän hohdokkaan yksityiskohdan, että kyseinen herra oli isäni kummisetä, ei suinkaan miljardööri vaikka Wikipediasta löytyykin, ja erinäisistä syistä johtuen perintöä ei olisi tulossa osaksemme pennin jeniä.

En oikein osannut olla pettynytkään. Vitutukselliset syyt saavat edelleen haikailemaan työpaikasta irtisanoutumista, mutta kaikki muu olennainen on toteutettavissa joko ensi viikonloppuna tai viimeistään kesälomalla. Ei huonosti haaveiltu ollenkaan.

Auto tosin saa edelleen luvan kelvata ilman cd-soitinta.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Ei ikinä sun. Tänäänkin jonkun haaveet toteutuu.

Melkein kotona

Olimme voiton päivällä pidennetyn viikonlopun Pietarissa. Se on kaupunki, josta olen kirjoittanut. Jossa olen kirjoittanut. Jossa olen elänyt, opiskellut, tehnyt töitä, istunut iltaa, aamua, päivää, yötä. Kummallinen sekoitus kaikkia menneitä elämänvaiheita ja varmaa aavistusta siitä, että joskus vielä tulen sanomaan sitä taas kodikseni. Kuten on monesti sanottu, me voimme lähteä Pietarista mutta Pietari ei koskaan lähde meistä. Ja aika monilla on taipumus palata.

Moskovassa asumisessa on se kyseenalainen hyvä puoli, että mikä tahansa kaupunki alkaa muistuttaa kahta adjektiivia: pieni ja söpö. Niin Pietarikin, vaikka siellä asuu Suomen verran väkeä ja liikenneruuhkat ovat kuulemma Moskovan luokkaa. Ei se silti siltä tunnu. Sen sijaan ylettömiltä joskus tuntuneet kävelymatkat taittuivat nyt leikiten. Pietarin keskusta on itse asiassa aika pieni. Ja söpö.

Oli jännä esitellä elämänsä kerroksia Pietarin avulla. Melkein jokaiseen elämänvaiheeseen se liittyykin: Lapsuuden hotelli Astoria ja ovimiessetä, joka opetti sanomaan "volk" kun raahasin itseni kokoista pehmolelusutta kainalossani. Hämmennys 90-luvun alussa kun lapsuuden Neuvostoliitto oli muuttunut kummalliseksi kaaokseksi eikä itsekään ollut enää sama kuin ennen. Opiskelukesä Smolnan parempien perheiden tyttärien opinahjossa, tänäänkin yhtä unelias ruohottunut piha turkoosi-valkoisten muurien ympäröimänä. La Cucaracha ja muutkin baarit, ne muutamat jotka ovat olemassa edelleen, ja Apraksin Dvor, jossa kauppiaiden myyntiartikkelit ovat kymmenessä vuodessa vaihtuneet käsiaseista kiinalaiseksi krääsäksi. Kesäpuisto, johon tulin Petroskoin uudesta elämästä istumaan ja vaihtamaan kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Oma kotitalo Furtsilla ja Jiin kotitalo Tsaikkarilla, Moi Piter ja Tserniksen Teremok-kioski. Parasta georgialaista ruokaa Majakovskajan metron takana, kantosiipialusmatka Pietarhoviin, jokiristeily siltojen alla. Ja kaikki tutut ihmiset, joita tuli vastaan siellä täällä. Sekin, että treffejä ehdotettiin baariin, johon olimme sattumalta juuri astuneet sisään. Pietaria kaikki se on, on aina ollut ja on edelleen.

Elämäni on muistoista kylläinen. Ei ihme, jos niihin tuntuu välillä liian helpolta unohtua.

----------

Tänään soi lauantaina ihan ä-lyn hy-vän keikkaelämyksen tarjoilleen Spitfiren Весна. Ihan älyn hyvä bändi. Ja älyn hyvä kysymys, kirjaimellisesti, on sekin, että ВЕСНА - ГДЕ МОЯ ГОЛОВА?

Mihin kaikkeen blogia voi käyttää

Olen miettinyt monesti blogini olemusta, olemassaoloa ja sen oikeutusta. Joskus tuntuu kovin yksinäiseltä huhuilla ajatuksiaan ja kuulumisiaan intternettiavaruuteen, tuntuu siltä kuin tosiaan lähettäisi postikortteja eikä itse saisi ikinä yhtään takaisin.

Blogin kahdensuuntainen liike paljastui minulle, kun valitin, ruikutin ja synkistelin koti-ikävääni. Ensin piippasi illalla puhelin. Ikävöidyt Tampereen homot pienine hassuine koirineen kertoivat, että ovat fyysisesti aika kaukana mutta hengessä ihan lähellä. Ei siis syytä potea koti-ikävää. (Ei, ei. Mutta tulkaa silti pian käymään!)

Tuli hyvä mieli.

Seuraavana aamuna rahjustin töihin. Ovelle ilmestyi Kossu, joka nakkasi eteeni ihanan sireenikimpun ja kertoi, että koti-ikävöivä kollega on oiva tekosyy käydä kauppaa metron edessä kukkia myyvän mummon kanssa. Totta vie näin onkin, ja lisäksi on ehdottoman ihanaa, kilttiä ja ajattelevaista piristää koti-ikävöivän kollegan harmaata arkiaamua niin, että koti-ikävä tuntuu tarpeettomalta koska harmaaseen arkiaamuun ilmestyy pilkahdus valoa ja välittämistä. Kossu, elämäni valo. Taas kerran. (Itse se oli sitä mieltä, että asiayhteydestä irrotettuna moinen lause saa minut kuulostamaan alkoholistilta. Mutta asiayhteyden tietäen ei!)

Summa summarum, kuten isävainaa tapasi sanoa. Ikäviä, koti- tai muunkaanlaisia, ei kannata jäädä pohtimaan itsekseen. Ne kannattaa huutaa julki, bittiavaruuteen tai lähimmäisten korviin. Ehkä joskus on oma vuoro vastaanottaa jonkun toisen ikäviä oloja ja puolestaan piristää, lohduttaa, lähettää lämmin ajatus.

Vaikka blogin välityksellä.

---------

Tänään soi YUP:n Huuda harkiten. Mutta huuda silti.

Kaukana kotoa

Minulla on ihan hirveä koti-ikävä.

Se on sinänsä omituinen tunne, koska koen vahvasti kodin olevan nyt Moskovassa. Mutta silti on ollut jo muutaman päivän inha ikävä Suomeen. Aikaisempina Venäjällä asumisen vuosina en ole ikävöinyt niinkään kotimaata, sen sijaan ihmisiä siellä. Nyt on ikävä kaikkea ja kaikkia. Helsinkiä. Paperiteollisuuspaikkakuntaa. Tampereen homoja. Kissamäen herrasväkeä, Hilppa-koiraa ja Nappi-kissaa. Onni-poikaa perheineen. Jaska Jokuselta tietokoneen taustakuvassa näyttävää Aleksanteria. Äitiä, vaikka se sanookin puhelimessa vääriä asioita, tai ehkä juuri siksi. Pikkuveljeä ja Juttaa. Maailman parasta tätiä ja metsätöihin uponnutta tädin miestä. Kaikkia ystäviä, kavereita, kylänmiehiä. Omia ihmisiä. Tuttuja asioita. Ympäristöä, jossa voin olla minä, selittämättä ja toisaalta vaatimatta selityksiä.

Olemme todenneet jo syksyllä Hetskun kanssa, että Moskovassa olemisen kerta-annos tulee täyteen puolentoista kuukauden kohdalla. Silloin on hyvä päästä Suomeen, sen jälkeen on taas kiva tulla takaisin. Minä olen ollut Moskovassa melkein kaksi kuukautta ja edellinen kotimaan kierros muodostui pikapyrähdyksestä Kanarian saarille mennessä ja sieltä palatessa. Perhettä, kummikakaroita ja muualla kuin Helsingissä asuvia ystäviä olen nähnyt kiireettä en edes muista milloin. Viime kesän lomakin meni Siperiassa. Moskovan arki on aika Suomea, mutta silti vasta vajaan vuoden verran tuttua Suomea. Kotonakin puhutaan kielillä. Ei ihme, jos kaipaa välillä siihen ihan oikeaan, omaan kotiin.

Ensi viikolla sinne lähden. Ja jotain lievästi masentavaa mutta kovin tuttua on siinä, että olen taas kerran matkalla hautajaisiin. Meillä on muunlaisia sukujuhlia kovin vähänlaisesti.

---------

Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Kerran Elämässä. "Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä, väsyy viimein yksin kahlaamaan."

Eläkkeelle

Sain tänään postissa eläkelaskelman Eteralta.

Eläkettä on kertynyt yksityisten yritysten palkkalistoilta kokonaista 86 euroa kuussa. Se on noin kympin vähemmän kuin venäläinen keskivertoeläke, joten tuli mieleen pariinkiin otteeseen tänään että jospa siirtyisi oloneuvoksettareksi. Muuttaisi mökille, alkaisi kokopäivätoimiseksi kirjailiaksi. Mökki pitäisi ehkä tosin siirtää rajan tälle puolelle autenttiseen tunnelmaan pääsemiseksi, ja voisin lisäksi hankkia paikalliseen tapaan päivätyön vaikkapa museovahtina. Siellä ne muutkin Venäjän eläkeläiset hankkivat särvintä alle sadan euron eläkkeen päälle, kiukuttelemalla liian lähelle taideaarteita nokkaansa työntäville turisteille.

Sitten totesin, että olen kuitenkin tehnyt tähänastisen säkenöivän työurani pääosin byrokraattina, joten ehkä se kokopäivätoiminen kirjailiuus olisi silti ihan mahdollista. Julkisen sektorin eläkekertymät eivät nimittäin Eteran laskelmassa näy, joten venäläisen keskivertoeläkkeen yli pääsisin taatusti.

Eläkelaskelma poiki hauskan retrospektiivitarkastelun olleisiin ja menneisiin. Kaivoin laatikosta esiin kaikki työtodistukseni, ja vietin erittäin hilpeän puolituntisen työ- ja varsinkin kesätyöuraani muistellen. Muistelussa oli tosin hitusen karvas sivumaku, koska minun ikäiselleni eläkettä alkoi kertyä vasta 23 ikävuoden jälkeen tehdystä työstä. Yhdeksän pitkän ja hikisen kesäduunibluesin tienesteistä maksetut eläkemaksut ovat siis valuneet Kankkulan mummon sukanvarteen. Huutava vääryys, joka paperin mukaan on tosin nyt korjattu: eläke alkaa näemmä nykyisin juosta jo heti 18-vuotissynttäreitten jälkeen.

Muistelin niitä kuulaita ja viileitä alkukesän aamuja, kun poljin pyörällä kymmenen kilometrin päähän rakentamaan biologista jätevedenpuhdistamoa sellutehtaalle. Niitä vähemmän viileitä ja kuulaita keskikesän päiviä, kun opiskeluvuosina siivosin mainittua sellutehdasta sisäpuolelta, tulkkasin paperimiehille mitä niiden Venäjän viisumeissa lukee ja haaveilin Oman Alan Töistä.

Sitä kuristavan paniikkista kevättalvea, kun rinta rottingilla ilmoitin isälle, että suvun perintönä saadun paperiliittokesätyön voi siirtää eteenpäin pikkuveljelle, "minä kyllä löydän itselleni kesätyöpaikan ihan omin avuin." Sitä vappua, kun olin ensimmäistä kertaa ihan omin avuin saavutetussa tarjoilijan työssäni ja tilannetta todistamaan saapuneet rakkaat ystävät joivat kuohuviiniä ylioppilaslakista. Sitäkin kesää, jolloin ihan omin avuin saavutettu kesätyöpaikka ei ihan riittänyt ruokkimaan ja vaatettamaan kolmea nälkäistä suuta, ja koko kesän henki kulminoitui ravintola Wanhan Jokelan baaritiskille enemmän kuin kaurismäkeläisiin tunnelmiin: "Yksi calvados. Kolmelle."

Muistelin sitäkin kesää, kun isä oli kuollut ja oli pakko päästä takaisin kotiin uskoakseen, ettei sitä ihan oikeasti enää ollut olemassa sielläkään. Se oli kesä, jolloin satoi joka päivä ja minä opetin sian, jonka nimi oli Leila Mäkinen, pelaamaan jalkapalloa. Se narskutti hampaillaan hellästi kumisaappaani vartta lättinsä aidan raosta ja katsoi minua kilteillä silmillään. Lohtua silloin kaipasinkin.

Kesien välissä tei kaikenlaisia keikkatöitä. Työnantajalistalla on muun muassa Suomen Lääkäriliitto - olin monta vuotta peräkkäin Helsingin Messukeskuksessa lääkäripäivien lääkenäyttelyä valvomassa. Muitakin messukeskustöitä tein, olin patjamajoituksessa Vuorimiehenkadulla ja ajattelin, etten koskaan pääsisi näin kauniille seudulle asumaan. Vuosia myöhemmin kuljin tornikamarista joka aamu töihin sen saman talon ohi. Etelä-Suomen siivousresurssien palvelukseen hyppäsin yleensä siinä vaiheessa kun kesätyörahat oli kevättalvella syöty ja juotu ja kukkaro ammotti tyhjyyttään. Hotelli Kimmelin huonesiivoojana sai ekstrapalkkion, jos huoneesta löytyi siivottavaksi oksennus.

Sitten tuli viimeinen kesätyökesä, sellainen Oman Alan Kesätyö, jonka jälkeen alkoivat Oman Alan Syksytyöt, jatkuivat Oman Alan Talvitöinä, ja yks kaks huomasin luiskahtaneeni aikuisten maailmaan, vakituisen työpaikan ja kuukausipalkan pariin. Valtiokonttorista ja Kuntien eläkevakuutuksesta saisi tilattua otteet myöhemmistä seikkailuistani työelämässä, eivätkä nekään ihan vailla tarinoita ole. Ja on eläkelaskelmassani vielä yksi pikantti yksityiskohta, nimittäin tämä. Jos elämä alkaa tuntua liian arkiselta, voi aina lohduttaa itseään muistamalla, että on sentään melkein oikea elokuvatähti.

Nyt on enää yksi dilemma: Olen eläkelaskelman mukaan työskennellyt Helsingin yliopiston palveluksessa yhden päivän. Minulla ei kuitenkaan ole harmainta haisuakaan, mitä olen siellä elokuun 30. päivänä vuonna 2003 mahtanut tehdä.

Tätä se vanhuus teettää. Alkaa unohdella asioita.

Joutaisi tästä jo eläkkeelle.

---------

Tänään soi Eläkeläisten Humppaa tai kuole. Ja wannabe-eläkeläisen mielessä kimaltavat muistot nuoruuden Ilosaarirockeista.

Riita ja sopu

Olin tänään raivoissani koko maailmankaikkeudelle. Huonosti tiivistettyä keittiön tiskiallasta tiivistämään tullut tiivistäjä oli tunnin myöhässä. Tulin töissä väärinkohdelluksi. Vittuilin kaikille vastaantulijoille. Riitelin yhden kanssa niin totisesti että sen jälkeen tuntui kuin sielua olisi raastettu väkisin sisuskaluista ulos. Melkein itkin kiukusta ja harmista kotimatkalla. Kauniiksi lopuksi kiukkusin vielä kotonakin.

Sitten, vähän myöhemmin, makasin sohvalla ja katselin ikkunasta vaaleansinistä Moskovan taivasta, lintuja ja pilviä, jotka haahuilivat sinne tänne. Totesin, että on kivempi olla sovussa kaiken sen kanssa, mitä vaaleansinisen Moskovan taivaan alla vaeltaa. Allas tuli tiivistettyä kuitenkin, työasiat ovat vain töitä, riitely ei kannata koska siitä tulee pahin mieli itselle ja kotona kiukkuaminen on oman pesän likaamista.

Oppitunti tämäkin, taas. Matkalla kohti tyyntä mielenlaatua.

---------

Tänään soi uusi Stella:

"Oisko minusta kertomaan sen enempää
jos sä kysyisit multa miten eletään"

Yltiöpositiivisuutta

Jos otetaan huomioon, että:

- Moskovassa on tänään kaunis, lämmin ja aurinkoinen päivä.

- Olen ollut aamusta asti töissä tekemässä hommia, jotka kaikkien hommieni joukosta ovat niitä kaikken epämieluisempia.

- Hetskunkotimatkalla (joka on siis kotimatka, joka suoritetaan oman kodin sijasta Hetskun kotiin) iskin pääni diplomaattiakatemian sisäänkäyntiä koristavaan valurautakiekuraan niin, että kieli jäi hampaiden väliin ja tähtiä näkyi.

- Söin lounaaksi rappukäytävässä istuen Sbarron pitsaslaissin, ja Sbarrosta saa pahaa pitsaa.

- Hetskulle saapuessani aloin tiskaamaan, joka ei ole suosikkikotityöni.

on todettava, että onpa hyvä päivä.

Ja nyt juon inkivääriolutta ja viikonloppua on vielä yksi kokonainen ja vähän toista päivää jäljellä.

Huomenna Ikeaan.

---------

Tänään soi Izmailovin torilta tuliaiksi saamani varhainen Yann Tiersen.

Mama - Anarhia

Hyvää vappua Moskovasta.

Aattona oli Hetskun bileet, joissa olin ehkä vähän valitettavan valikoivasti sosiaalinen. Mutta kun eräät olivat juuri käyneet mielenkiintoisissa maailmankolkissa, riitti päivitettävää ja päiviteltävää koko illaksi. Ja pohdintaa eettisen rahastosijoittamisen vaikeudesta verrattuna aurinkopaneelilla varustetun kesämökin ostoon.

Tänään oli vähemmän tyypillinen vapunpäivä. Vappuheila kömpi aamulla asiaankuuluvassa kankkusessa opintielle, minä jäin pesemään ikkunoita. Oli aikakin, niistä ei enää nähnyt läpi. Kuuntelin CMX:ää niin että naapurin ikkunalaudalle istuneet varikset tipahtelivat kauhusta maahan ja ajattelin angstisia ajatuksia. Rokkitähden tunne-elämä.

Illalla oli sitten vähemmän angstinen kävelyretki halki vappua rennosti viettelevän Moskovan. Silliaamiainen jäi väliin mutta sen korvasi GUM-tavaratalon neukkunostalgiaruokalan silli turkissa, ynnä Kiovan kotletti. Kaikille nostalgiannälkäisille moskovalaisille tiedoksi, että sen stalovajan kahvilanurkkauksessa on sellainen neuvostoliittolainen juoma-automaatti josta kaikki joivat sulassa sovussa samasta lasista. Lapsuusmuistot tulvahtelivat mieleen.

Oli niin lämmin ja kaunis ilta, että kävelimme vielä Kitaigorodin läpi katsomaan Annushka-raitiovaunua Tshistie Prudille. Annushka on siis ratikka, jossa on baari, ja sen nimi on Annushka siksi, että Saatana saapuu Moskovaan -kirjan alussa kirjailija nimeltä Berlioz kuolee, koska liukastuu erään Annushkan tielle vahingossa kaatamaan auringonkukkaöljyyn, kaatuu ratikkakiskoille ja ihan tavallinen raitiovaunu leikkaa kirjailija-paran pään irti. Kierros oli siis jatkoa viime viikonlopun Bulgakov-rundille.

Kävelimme bulevardikehää kotiin päin ja jouduimme sitten vahingossa keskelle päivän ja itse asiassa koko viikon parasta kulttuurielämystä. Meksikolais-venäläinen kitaristi ja apinalta näyttävä basisti esittivät neukkurokin klassikoita niin tarttuvasti ja taitavasti, että seisoimme ex tempore -konsertissa varmaan tunnin verran. Välillä lavalle pääsivät myös yleisön joukossa olleet mummot, jotka vetivät basistipojan säestyksellä epävireisiä kansanlauluja. Ja sitten soitettiin taas punkkia.

Minä totesin, että venäläistymisaste on aika korkealla kun osaa tämänkin kaltaisen konsertin biiseistä melkein kaikkien sanat ulkoa.

----------

Tänään soi siis НАЙВ-yhtyeen Мама Анархия. Äiti - anarkia, isä - lasillinen portviiniä. Asennetta!