Jyrän alle

Mitenhän kun.

Olen tässä miettinyt moniakin tuntemiani ihmisiä. Jotka ovat aikanaan opiskelleet, sitten valmistuneet ja menneet töihin. Jotka ovat edelleen siinä samassa työpaikassa, tai ehkä korkeintaan kerran vaihtaneet. Jotka ovat löytäneet sen oman ihmisensä, ei ehkä ihan ensimmäisellä yrityksellä, mutta melkein kuitenkin, muuttaneet sen kanssa samaan asuntoon, perustaneet perheen, saaneet lapsen, sitten ehkä toisenkin. Jotka ovat asuneet ensin yhdessä paikassa ja sitten toisessa, mutta kolmanteen jääneet pysyvästi ja ostaneet sen omaksi.

Niiden elämä on erilaista kuin minun. Niiden on pakko olla jollakin tavalla erilaisia kuin minä.

Minä en pysy pitelemälläkään. En työpaikoissa, en ihmisten kanssa, en kodeissa. Jos hetkeksi asetunkin, kaipaan kohta jo muualle. Tai kaipaan muuta, toisenlaista. Sitten vaihdan, muutan, repäisen rikki ja irrotan. Aloitan alusta. Sillä tavalla vaihtuvat työt, loppuvat ihmissuhteet, muuttuvat asunnot.

Se on väsyttävää. Mutta kun en osaa olla toisinkaan. Se on myös helpottavaa. Kun en osaa olla toisinkaan.

Joskus olen ajatellut, että ehkä kyse ei olekaan minusta. Ehkä vika on elämässäni. Ehkä se on varustettu täryjyräominaisuudella: kun joku nurkka alkaa näyttää vakiintuneelta ja pysyvältä, elämäni huristaa paikalle ja täryjyrää nurkan alleen. Alle jään minäkin, aina uudelleen. Ja sitten aloitan rakentamisen alusta.

Blogikin on jäänyt saman jyrän alle. Ensin oli Suomiviikonloppu, ihana oma mökki ja flunssainen Aleksanteri perheineen. Kaikki muut tehtävälistalla olleet asiat jäivätkin sitten mökin ja Aleksanterin takia tekemättä, ja kaikki muut ihmiset näkemättä, mutta ehkä kesäloma on niitä varten.

Minuuttiaikataulutetun Suomisinkoilun jälkeen palasin Moskovaan keskelle työkiirettä ja kotisolmua. Nyt mietin vakavissani, palaisinko takaisin Suomeen - kokonaan. Mikä on minkäkin hinta, ja paljonko olen lopulta valmis mistäkin maksamaan.

Perjantaiaamuna käydään Helsingissä palkkaneuvottelu. Ja jos on oma auto, oma kesämökki ja maailman ihanin veljenpoika, eivät asiat loppujen lopuksi erityisen huonosti koskaan ole.

---------

Tänään olen kuunnellut Faith No Morea, ja miettinyt että se viimeinen kupillinen surua taidetaan tarjoilla vasta ihan vihonviimeisenä päivänä. Mutta asiat muuttuvat, ja Pattonin Mikelläkin on ihan mielenkiintoinen uusi projekti vaikkei sen maailman parasta bändiä enää olekaan olemassa.