Kaukana kotoa

Minulla on ihan hirveä koti-ikävä.

Se on sinänsä omituinen tunne, koska koen vahvasti kodin olevan nyt Moskovassa. Mutta silti on ollut jo muutaman päivän inha ikävä Suomeen. Aikaisempina Venäjällä asumisen vuosina en ole ikävöinyt niinkään kotimaata, sen sijaan ihmisiä siellä. Nyt on ikävä kaikkea ja kaikkia. Helsinkiä. Paperiteollisuuspaikkakuntaa. Tampereen homoja. Kissamäen herrasväkeä, Hilppa-koiraa ja Nappi-kissaa. Onni-poikaa perheineen. Jaska Jokuselta tietokoneen taustakuvassa näyttävää Aleksanteria. Äitiä, vaikka se sanookin puhelimessa vääriä asioita, tai ehkä juuri siksi. Pikkuveljeä ja Juttaa. Maailman parasta tätiä ja metsätöihin uponnutta tädin miestä. Kaikkia ystäviä, kavereita, kylänmiehiä. Omia ihmisiä. Tuttuja asioita. Ympäristöä, jossa voin olla minä, selittämättä ja toisaalta vaatimatta selityksiä.

Olemme todenneet jo syksyllä Hetskun kanssa, että Moskovassa olemisen kerta-annos tulee täyteen puolentoista kuukauden kohdalla. Silloin on hyvä päästä Suomeen, sen jälkeen on taas kiva tulla takaisin. Minä olen ollut Moskovassa melkein kaksi kuukautta ja edellinen kotimaan kierros muodostui pikapyrähdyksestä Kanarian saarille mennessä ja sieltä palatessa. Perhettä, kummikakaroita ja muualla kuin Helsingissä asuvia ystäviä olen nähnyt kiireettä en edes muista milloin. Viime kesän lomakin meni Siperiassa. Moskovan arki on aika Suomea, mutta silti vasta vajaan vuoden verran tuttua Suomea. Kotonakin puhutaan kielillä. Ei ihme, jos kaipaa välillä siihen ihan oikeaan, omaan kotiin.

Ensi viikolla sinne lähden. Ja jotain lievästi masentavaa mutta kovin tuttua on siinä, että olen taas kerran matkalla hautajaisiin. Meillä on muunlaisia sukujuhlia kovin vähänlaisesti.

---------

Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Kerran Elämässä. "Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä, väsyy viimein yksin kahlaamaan."