Eläkkeelle

Sain tänään postissa eläkelaskelman Eteralta.

Eläkettä on kertynyt yksityisten yritysten palkkalistoilta kokonaista 86 euroa kuussa. Se on noin kympin vähemmän kuin venäläinen keskivertoeläke, joten tuli mieleen pariinkiin otteeseen tänään että jospa siirtyisi oloneuvoksettareksi. Muuttaisi mökille, alkaisi kokopäivätoimiseksi kirjailiaksi. Mökki pitäisi ehkä tosin siirtää rajan tälle puolelle autenttiseen tunnelmaan pääsemiseksi, ja voisin lisäksi hankkia paikalliseen tapaan päivätyön vaikkapa museovahtina. Siellä ne muutkin Venäjän eläkeläiset hankkivat särvintä alle sadan euron eläkkeen päälle, kiukuttelemalla liian lähelle taideaarteita nokkaansa työntäville turisteille.

Sitten totesin, että olen kuitenkin tehnyt tähänastisen säkenöivän työurani pääosin byrokraattina, joten ehkä se kokopäivätoiminen kirjailiuus olisi silti ihan mahdollista. Julkisen sektorin eläkekertymät eivät nimittäin Eteran laskelmassa näy, joten venäläisen keskivertoeläkkeen yli pääsisin taatusti.

Eläkelaskelma poiki hauskan retrospektiivitarkastelun olleisiin ja menneisiin. Kaivoin laatikosta esiin kaikki työtodistukseni, ja vietin erittäin hilpeän puolituntisen työ- ja varsinkin kesätyöuraani muistellen. Muistelussa oli tosin hitusen karvas sivumaku, koska minun ikäiselleni eläkettä alkoi kertyä vasta 23 ikävuoden jälkeen tehdystä työstä. Yhdeksän pitkän ja hikisen kesäduunibluesin tienesteistä maksetut eläkemaksut ovat siis valuneet Kankkulan mummon sukanvarteen. Huutava vääryys, joka paperin mukaan on tosin nyt korjattu: eläke alkaa näemmä nykyisin juosta jo heti 18-vuotissynttäreitten jälkeen.

Muistelin niitä kuulaita ja viileitä alkukesän aamuja, kun poljin pyörällä kymmenen kilometrin päähän rakentamaan biologista jätevedenpuhdistamoa sellutehtaalle. Niitä vähemmän viileitä ja kuulaita keskikesän päiviä, kun opiskeluvuosina siivosin mainittua sellutehdasta sisäpuolelta, tulkkasin paperimiehille mitä niiden Venäjän viisumeissa lukee ja haaveilin Oman Alan Töistä.

Sitä kuristavan paniikkista kevättalvea, kun rinta rottingilla ilmoitin isälle, että suvun perintönä saadun paperiliittokesätyön voi siirtää eteenpäin pikkuveljelle, "minä kyllä löydän itselleni kesätyöpaikan ihan omin avuin." Sitä vappua, kun olin ensimmäistä kertaa ihan omin avuin saavutetussa tarjoilijan työssäni ja tilannetta todistamaan saapuneet rakkaat ystävät joivat kuohuviiniä ylioppilaslakista. Sitäkin kesää, jolloin ihan omin avuin saavutettu kesätyöpaikka ei ihan riittänyt ruokkimaan ja vaatettamaan kolmea nälkäistä suuta, ja koko kesän henki kulminoitui ravintola Wanhan Jokelan baaritiskille enemmän kuin kaurismäkeläisiin tunnelmiin: "Yksi calvados. Kolmelle."

Muistelin sitäkin kesää, kun isä oli kuollut ja oli pakko päästä takaisin kotiin uskoakseen, ettei sitä ihan oikeasti enää ollut olemassa sielläkään. Se oli kesä, jolloin satoi joka päivä ja minä opetin sian, jonka nimi oli Leila Mäkinen, pelaamaan jalkapalloa. Se narskutti hampaillaan hellästi kumisaappaani vartta lättinsä aidan raosta ja katsoi minua kilteillä silmillään. Lohtua silloin kaipasinkin.

Kesien välissä tei kaikenlaisia keikkatöitä. Työnantajalistalla on muun muassa Suomen Lääkäriliitto - olin monta vuotta peräkkäin Helsingin Messukeskuksessa lääkäripäivien lääkenäyttelyä valvomassa. Muitakin messukeskustöitä tein, olin patjamajoituksessa Vuorimiehenkadulla ja ajattelin, etten koskaan pääsisi näin kauniille seudulle asumaan. Vuosia myöhemmin kuljin tornikamarista joka aamu töihin sen saman talon ohi. Etelä-Suomen siivousresurssien palvelukseen hyppäsin yleensä siinä vaiheessa kun kesätyörahat oli kevättalvella syöty ja juotu ja kukkaro ammotti tyhjyyttään. Hotelli Kimmelin huonesiivoojana sai ekstrapalkkion, jos huoneesta löytyi siivottavaksi oksennus.

Sitten tuli viimeinen kesätyökesä, sellainen Oman Alan Kesätyö, jonka jälkeen alkoivat Oman Alan Syksytyöt, jatkuivat Oman Alan Talvitöinä, ja yks kaks huomasin luiskahtaneeni aikuisten maailmaan, vakituisen työpaikan ja kuukausipalkan pariin. Valtiokonttorista ja Kuntien eläkevakuutuksesta saisi tilattua otteet myöhemmistä seikkailuistani työelämässä, eivätkä nekään ihan vailla tarinoita ole. Ja on eläkelaskelmassani vielä yksi pikantti yksityiskohta, nimittäin tämä. Jos elämä alkaa tuntua liian arkiselta, voi aina lohduttaa itseään muistamalla, että on sentään melkein oikea elokuvatähti.

Nyt on enää yksi dilemma: Olen eläkelaskelman mukaan työskennellyt Helsingin yliopiston palveluksessa yhden päivän. Minulla ei kuitenkaan ole harmainta haisuakaan, mitä olen siellä elokuun 30. päivänä vuonna 2003 mahtanut tehdä.

Tätä se vanhuus teettää. Alkaa unohdella asioita.

Joutaisi tästä jo eläkkeelle.

---------

Tänään soi Eläkeläisten Humppaa tai kuole. Ja wannabe-eläkeläisen mielessä kimaltavat muistot nuoruuden Ilosaarirockeista.