Oikein hyvää uutta vuotta!

Näissä tunnelmissa vaihtuu vuosi tänään, Sashan ja Mashan ja muiden ystävien ja kylänmiesten seurassa. Kiitos tästä vuodesta, vauhtia ja vipinää myös tulevalle!

Moskovan joulublogi, osa 4: Joulu jatkuu Suomessa

Eilen tapahtui ihme nimeltä poistuminen työpaikalta lomanviettoon hyvissä ajoin ennen virka-ajan päättymistä, työt tehtyinä, pöytä putsattuna ja sijainen briiffattuna siitä ettei oikeastaan tarvitse tehdä juuri mitään. Out of office jäi epähuomiossa kytkemättä päälle, vaikka officesta ollaan ulkona seuraavat monta päivää.

Kävin töiden jälkeen virka-ajan jatkuessa maksamassa Sberbankissa puhelin- ja sähkölaskun. Kokemus oli taas sitä luokkaa, että Venäjälle tuntui vallan miellyttävältä sanoa jäähyväiset loman ajaksi.

Sitten junailtiin Kossun kanssa Suomeen suuremmitta kommelluksitta, vaikka ravintolavaunuretki meinasikin tyssätä lukittuun vaununoveen. Kolme taatusti tonttukenkäistä ja miesten käsilaukulla varustettua asemamaan edustajaa pyrki seuraamme mutta ignoroimme heitä kalseasti - tätä sitten eläkkeellä kiikkustuolissa tullaan katkerina muistelemaan, sanokaa meidän sanoneen.

Tänään olen syönyt kinkkua, käynyt hammaslääkärissä, syönyt kinkkua, käynyt pankissa, syönyt kinkkua, käynyt optikolla, syönyt kinkkua, käynyt parturissa ja palannut taas kotiin syömään lisää kinkkua. Ekspatriaattinen Suomi-joululoma siis.

Ja joulunvietosta toiselta laidalta Suomea saapui illansuussa takaisin kotiin myös hilpeä poromies. Eli mies, joka onkin poro.



---------

Tänään soi se yksi kahdeksankymmenlukulainen biisi, joka kuulostaa vähän Kate Bushin Wuthering Heightsilta mutta ei ole se. Joskus kaipaan aikaa, jolloin minulla oli Radio Helsingissä oma jukeboksi joka osasi toteuttaa myös kaikki "se yksi biisi joka menee silleen ja sit se laulaja kuulostaa vähän siltä ja kertosäkeessä lauletaan ehkä vähän niin että" -tyyppiset toiveet.

Moskovan joulublogi, osa 3: Mihin se joulu meni?

Oli tarkoitus viettää yksinäinen joulu Moskovassa. Pitää tauotonta yhteyttä kaukaiseen sukuun ja ystäviin ynnä kylänmiehiin netin välityksellä, päivittää blogia säännöllisesti, maata sohvalla, lukea, kirjoittaa, levätä, huilata, olla vaan.

Ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan. Joulu oli tauotonta puuhastelua, ensin verhotankojen parissa, jotka asentuivat melko kauniisti lukuunottamatta sitä yhtä pirunsikiö-kiinnikettä joka ainoana niistä jää näkyviin ja joka siksi meni noin 7,5 senttiä vinoon. Joulu oli vilkasta seuraelämää, kyläilyä ja vieraiden vastaanottamista, uusia tuttuja ja vanhoja tuttuja, hyvää seuraa ja hyvää ruokaa.

Joulu Moskovassa oli omituinen tunne siitä, että omassa sisimmässä oli kyllä joulu, mutta ympäröivä todellisuus vietti ihan tavallisia joulukuun arkipäiviä. Suomalaisiin koteihin piipahdellessa joulu tuli jo ovella vastaan, ja kun ne ovet sulki jälkeensä ja siirtyi seuraavaan paikkaan, jäi joulu sinne oven taakse. Kotoa se viimeistään löytyi uudestaan.

Joulu oli aaton taivaalliset kasvisruokapäivälliset, erään nimeltä mainitsemattoman suomalaisen sanomalehden kuvaajalta lahjaksi saatu valokuva Punaisen torin luistinradasta ja varmuus siitä että kuvasta tulee aina muistamaan juuri tämän joulun. Keskustelua Dostojevskista, myyrien karkotuksesta pihanurmikolta, neuvostoajoista ja nyky-Venäjästä. Joulu oli metromatka kotiin jouluyönä, lahjojen avaamista kynttilänvalossa, tunne siitä että ei tiennyt tähän elämään päätyvänsä eikä ainakaan osannut arvata, miten oma ja hyvä tämä elämä juuri nyt onkaan. Joulu oli joulupäivän vieraat, nuoremman virkamiehen kanssa pikavauhtia näperretyt alkupalat ja yhden kyläilevän äidin lanttulaatikko. Joulua vahvimmillaan oli se, kun viimeiseksi jääneen vieraan kanssa laulettiin aika ajoin kyynelehtien pianon säestyksellä joululauluja neljään asti aamulla ja parannettiin samalla maailma ainakin puolivalmiiksi. Joulu oli tekstiviestitse lähetetty lumipallo Alpeilta ja joulu oli myös Suomessa joulua viettävien läheisten lumettomuusvoivottelut.

Ja ennen muuta joulu tuntui päästä varpaisiin joululta aattoaamuna, kun kävelin torille ja ostin elämäni ensimmäisen oman joulukuusen. Se pantiin pussiin niin, että sain sen kannettua kotiin naama leveässä hymyssä. Tein sille roskisämpäristä ja korista improvisoidun kuusenjalan ja koristelin sen Ikeasta hankituilla vähintäänkin traditionaalisilla koristeilla. Se tuoksuu joululta ja näyttää joululta ja oli juuri se pikantti aromi tähän jouluun, mikä teki ympärilläni olevista kolmeasta tavallisesta venäläisestä joulukuun arkipäivästä minulle juhlan.



(Ja kyllä, kaikki nuo lahjat olivat todellakin minun, vain minun.)

---------

Tänään soi viimeistä päivää tänä vuonna lahjaksi saatu Joulu Ainolassa -levy. Tunnelmaa tuutin täydeltä.

Moskovan joulublogi, osa 2: Kuvallinen Ikea-matkakertomus

Ulkosuomalaisilla on omituisia tapoja. Yksi ainakin omassa tuttavapiirissäni vallalla oleva on matkustaa säännöllisin väliajoin ulkomaisen kotikaupungin Ikeaan syömään lihapullia.

Niin tehtiin tänäänkin. Allekirjoittanut horjui aamutuimaan väsymyksestä, koska Alpeille matkustanut yöhäirikkö matkusti Alpeille vasta tänä aamuna ja viime yönä oli siksi kerrottava paljon asiaa varastoon. Moskovan aamu oli harmaa ja ankea, vesisade oli huuhdellut mukanaan sen vähäisen lumen ja Gorkin puiston maailmanpyörä, joka näyttää aina vähän surulliselta, näytti tänään suorastaan murheen murtamalta.



Metrossa kolistellessamme nauru jo raikasi normaalisti ja tulimme pohdiskelleeksi muun muassa sitä, mitä ihmettä sieltä Ikeasta oikein piti ostaa. Ajoimme herroiksi 25 ruplan marsulla Ikean ja pari muuta pikku kauppaa sisältävän Mega-ostoskeskuksen pääoven eteen ja syöksyimme tavaroiden taikamaailmaan. Shoppailimme ensin Stockmannilla kaikkea muuta ja odottelimme masteria (kaikkien asioiden kaikenlaisia korjaajia kutsutaan venäjäksi yleisnimellä master) joka ehjäisi Kossun illalla hajonneet rillit. Seppälän kyltistä tuli koti-ikäväinen olo.

Master ilmaantui paikalle, korjasi rillit 100 ruplan ehdottomaan kohtuuhintaan, ja sitten pääsimme itse asiaan. Ruotsin ja Venäjän välinen ystävyys ilahduttaa takuulla ainakin kaikkia täkäläisiä ekspatriaatteja, sen verran poikkeava venäläinen huonekalu- ja sisustusmaku on omaamme verrattuna. Jättebra siis, että olette rantautuneet tänne, hyvät länsinaapurimme.



Seuraavalla kuvalla tervehdämme Suomeen matkannutta ja laukkuunsa samalla puoli litraa vettä kaadellutta Hetskua, jonka mieltä viihtää aina yhtä suuresti venäläisten hassu tapa translitteroida vieraskielisiä sanoja:



Sitten oli lihapullien vuoro. Takimmainen tarjotin on Kossun, jolta meni ruokahalu kesken aterian, joten hän keskittyi etupäässä viskomaan ranskalaisia perunoita ympärilleen. Ihan normalno, sanoisin.



Lopputulos oli sitten tämä. Kun ei meillä pitänyt olla juuri mitään ostettavaakaan.



Kotiinpaluu sujui taksissa vedet silmissä pakokaasuja köhien, ruuhkassa madellen ja venäläisen liikennekulttuurin ihmeellisyyksiä seuraten. Ensi yönäkään ei taatusti nukuta, siitä pitävät Ikea-retken jälkeen tempaistut kolmen tunnin päiväunet huolen. Moneenkohan asti talossani saa porata reikiä seinään verhotankoja varten?

---------

Tänään soi se joululaulu, missä lauletaan että "hohtava hanki ja pakkanen lauha, oikea, oikea joulusää". Puuttuu aika monen nykylapsen joulumuistoista se osio.

Moskovan joulublogi, osa 1

Joulu Moskovassa. Joulu ylipäänsä poissa kotoa. Siinä aihetta kerrakseen seuraaviksi päiviksi, semminkin kun tämän bloggaajan jouluajatukset olivat vielä vuosi sitten tällaisia.

Syksyllä kyseltiin, kuka voisi jäädä Moskovaan jouluksi. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, se tuntui senhetkisessä elämäntilanteessa parhaalta. Sitten muuttui elämäntilanne ja joulu Moskovassa tuntui huonolta, sitten ajatukseen tottui eikä Moskova-joulu tuntunut enää juuri miltään. Tänään erinäisten asemalle ryntäilevien, pakkaavien ja lähtösiivoavien lähimmäisten touhuja katsellessa ja kuunnellessä tuli sellainen olo, että on kuitenkin ihan hyvä jäädä. Viettää joulua omassa kodissa vähän eri tavalla kuin ennen. Huilata. Pysähtyä. Nukkua öisin, yövalvottajan kiivettyä Alpeille netin ulottumattomiin. Nukkua aamuisin. Nukkua päiväunia. Ei tehdä töitä. Ei vilkaistakaan niihin päin. Olla turisti kotikaupungissa, tavata mukavia ihmisiä, siivota maltillisesti, aloittaa verhotankoprojekti, ehkä. Tai sitten olla tekemättä mitään. Joulufiilistellä.

On Moskovassakin jo valmistauduttu jouluun. Oli Kauneimmat joululaulut, oli työpaikan pikkujoulut. Joka paikassa on kamalia värivaloja ja koristeita. Jouluruuhkaa ja sinne tänne sinkoilevia ihmisiä, lahjapaniikkia, turhia ja tarpeettomia joulukortteja. Venäjällä ei vietetä joulua vaan uutta vuotta, mutta ulkoiset tunnusmerkit ovat samat. Ensi viikko on kuitenkin vielä arkista aherrusta ennen uuden vuoden kadehdittavaa reilun viikon lomaa jolloin maa pysähtyy ja venäläiset matkaavat sankoin joukoin Suomeen. Minä seuraan perässä.

Mutta se on vasta viikon päästä, nyt valmistaudutaan ottamaan joulu vastaan Frunzen rantakadulla.

---------
Tänään soi Hanget korkeat nietokset. Nettilehtien perusteella musta joulu on Suomessa puheenaihe numero yksi. Meillä on sentään häviävän ohut mutta lumipeite kuitenkin.

Ne hyvät pojat niistä pahoista

Töistä mentiin tänään traditionaaliselle jäähyväisburgeriaterialle. Jäähyväisburgerit eivät ole kovinkaan dramaattinen asia, niitä nautitaan silloin kun Hetsku lähtee käymään Suomessa. Jäähyväisiä ei siis heitetä iäksi.

Naapuripöydässä elettiin kuitenkin niitä lopullisia jäähyväisiä, niitä riipaisevimpia, kun toinen vielä tahtoisi jatkaa ja toinen ei enää tahdo. Neiti itki, herra oli vaivautuneen ja kiusaantuneen mutta silti päättäväisen näköinen. Seurasimme tilannetta tovin vaitonaisina. Sitten kävimme seuraavan keskustelun:

- Ravintolaan ei kyllä pitäisi tulla eroamaan. Se on alhaista.

- Ei niin. Onhan niitä parempiakin tapoja erota. Sen voi tehdä vaikka...

- ...sähköpostilla!

Kuka tahansa, joka on joskus tullut jätetyksi sähköpostilla, tai vielä tylymmin tekstiviestillä, tuntee edelläolevaan sisältyvän ironian. Ihmiset, älkää jättäkö toisianne sähköpostilla. Se on alhaista. Sen verran pitää joka naisesta ja miehestä löytyä munaa, että sietää sanoa toiselle päin naamaa että en enää halua. Sen verrankin, että tekee sen tilanteessa, jossa toisella on mahdollisuus ilmaista paha mielensä muutenkin kuin vuodattamalla äänettömiä kyyneleitä pirtelöön.

Tapaus burgeriravintolassa sai miettimään, taas kerran, sitä yhtä ikuisuusongelmaa. Toistaiseksi voimassa olevia versus ikuisia. Kuulakärkikynällä sormeen piirrettyjä kihlasormuksia. Niitä kuuluisia kompromisseja, joita ei pidä tehdä, mutta joihin aika moni kuitenkin turvautuu.

Eipä minulla siihen asiaan ole juuri uutta sanottavaa. Lainaan siis, luvan kanssa:

"Suurin osa meistä sinne rivitaloon loppupeleissä kuitenkin päätyy, mutta ei se perkele kenenkään unelma voi olla."

Ei voi ei.

---------

Tänään soi Hetskun alkavan loman kunniaksi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Kekkonen. Tietäisiköhän Urkki mitä sille ikuisuusongelmalle tehdään?

Haaveista totta

Olen pienestä pitäen halunnut omistaa erään esineen, ja laittaa sen olohuoneen ikkunalle. Sellainen esine oli myynnissä naapuritalon sisustusliikkeessä ja sitä ikkunan läpi koko syksyn ihastelin.

Syntymäpäivänäni marssin sisustusliikkeeseen, ladoin visakortin pöytään ja hetkeä myöhemmin kävelin kotiin suurehkoa rahasummaa köyhempänä, perässäni mies joka kantoi varovasti kaksin käsin ostostani. Tajusin vasta kotimatkalla että kyseinen kapistus on ehdottoman epäkäytännöllinen eikä ainakaan sovi ihmiselle, joka työkseen muuttelee maasta toiseen. En antanut sen häiritä, kaipa kaikki tarpeellinen kuitenkin mukana kulkee.

Ja nyt minulla on olohuoneeni ikkunalla purjelaivan pienoismalli. Ison purjelaivan iso pienoismalli. Ihastelen sitä iltaisin ja mietin, että jotain turhiakin asioita pitää välillä hankkia vain sen vuoksi, että ne ovat kauniita.

Taannoisen syntymäpäivän kruunasi Hetskulta ja Kossulta saatu Peugeotin pippurimylly. Tässä käy pian niin, ettei elämässä ole kohta enää mitään tavoiteltavaa.



---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Ei mulle riitä. Ehkä purjelaiva ja Peugeotin pippurimylly kuitenkin.

Nettiä! Malja marttyyreille.

Hei maailma! Täällä olen! Siis kotona, ja silti netissä! Netti tosin on kiinni piuhassa eikä vaella valtoimenaan langattomana, mikä on ehkä hiukan epäperfektionistista. Mutta joidenkin asioiden kanssa on tehtävä kompromisseja.

Nettiyhteydestä kiihkoilu ynnä intoilu sekä yhteyden puuttumisesta ruikutus saattaa vaikuttaa asiaan vihkiytymättömästä hieman kummalliselta. Tai vaihtoehtoisesti addiktoituneelta. Jos päivän on netin äärellä, mihin sitä illalla muka tarvitsee. Tamagotchit ovat kuolleet, eläköön reaalielämä. Ja toisaalta, kuten runoilijaksi tänään ryhtyneen ja siinä puuhassa häntä täydestä sydämestä kannustamani Hetskun kanssa mesessä äsken pohdimme, "mahtavaa että me nähtiin suunaton vaiva että saatiin netit että voidaan mesettää kaikkee joutavanpäivästä ne illat, kun ei olla jossain yhessä tai töissä." Sitten mietimme että mikä se suuna on, päätimme että suuna on päänän kaveri, ja sitten olimme hiljaa, kunnes Hetsku meni tiskaamaan.

Mutta kun se netti on sitäkin, että näkee webbikameran välityksellä, miten ihan hirveän isoksi taas kerran kasvanut Aleksanteri nauraa. Sitä, että voi olla hiljaa ja murahdella välillä jotain joutavaa ja takoa kukin omaa tietokonettansa ja silti olla pikkuveljen kanssa yhdessä. Voi kuulla tätösen kiroilevan kun Skypeä varten ostettu mikrofoni on Skype-hiljaisuuden aikana hajonnut eikä ääni kuulu Moskovaan. Ja voi nähdä armaat äidinkasvot. Nurinpäin, mutta silti armaat. Voi päivittää blogia. Voi kirjoittaa sähköpostia Mikkeliin tai mesettää Pariisiin. Voi katsoa Youtubesta musiikkivideoita ja lukea kiireettömästi Hesaria ja etsiä lanttulaatikkoreseptiä ja luuhata Facebookissa.

Osapuilleen ainoa asia, mitä ei voi netin välityksellä tehdä, on saada eilen paistettuja karjalanpiirakoita iltapalaksi.

---------

Tänään soi Zemfiran Webgirl. Девушка, живущая в сети.

Hjuva Suomi

Villi ja vilkas internetinasennusviikonloppu päättyi ihastuttavaan Ikean lihapullalounaaseen ynnä lätkämatsiin. Jääkiekko-ottelulippujen virkaa teki Venäjän jääkiekkoliiton puheenjohtajaksi paljastuneelta hepulta viime viikolla saatu kännykkänumero, johon soittamalla pääsimme sisään halliin ja saimme hyvät paikat innokkaasti tuttavuutta tehneiden paikallisväestön edustajien lähituntumasta.

Takana istuvat heput kannattivat ensin Ruotsia, mutta hemaisevan kollegani viehätysvoimasta vakuuttuneina niskan takaa alkoi toisen erän aikana kuulua Suomen joukkueen kannustukseksi tulkittavaa karjahtelua. Hyvä kun karjahtelivat, uneliaat jääkiekkopojatkin siitä heräsivät ja saivat vauhtia luistimiinsa. Voittivatkin ottelun, sentään. Ei tullut turhaan salakuljetettua Suomen lippua areenalle selkärangan jatkeena.

Minä haaveilen joululomasta ja siitä, että saisin hinattua tomumajani luistelemaan pitkin Gorkin puiston jäädytettyjä käytäviä. Toistaiseksi en hinaudu mihinkään, teen edelleen liikaa töitä, nyökyttelen työtovereiden "näytät kuolleelta" -arvioille ja yökaudet rassaan intternettiä, joka ei suostu toimimaan.

Tip-tap. Sujuu se joulunalusaika näinkin.

---------

Tänään soi Miljoonasateen Voipallo. "Elämä on kissanhiekkaa arjen pesuvadissa." Tai sitten vaan "Les temps sont durs pour les rêveurs."

Surrealismia Moskovan yössä

"Mitä vi**ua mä oikein sössötän?"

Sanoo ihminen, joka yrittää lausua ääneen seuraavaa otetta Hectorin Woyzeckistä: "Sinun aurinkosi laskee, vaikka maa vain muuttaa siihen suhdettaan." Onhan se vaikeaa. On se.

"VI**U JEE!"

Huutaa humanisti yritettyään erehdyksen kautta asentaa pelkkää venäjää puhuvan ohjeen kanssa laajakaistaa ja saatuaan laajakaistan vihdoin asennettua.


"Mikä vi**u tätä vaivaa?"

Huutaa humanisti yritettyään erehdyksen kautta asentaa pelkkää venäjää puhuvan ohjeen kanssa laajakaistaa, saatuaan laajakaistan asennettua ja havaittuaan, että netti ei suostu kiipeämään toivotusti juuri avatulle laajalle kaistalleen.

"Mutta minne vi**uun mä nyt oikein sitten surffaan?"

Kysyy netinomistaja silmät ymmyrkäisinä uuden nettinsä äärellä. Oikeasti se ei sanonut vittu, mutta kukapa nyt hyvää sarjaa tässä kohtaa haluaisi katkaista.

"Mitä VI**UA?"

Huutaa netinomistaja katsoessaan ikkunasta ulos yövieraan vallattua netin ja huomatessaan, että pari viikkoa sitten Leniniksi luullun muovisen ja hirvittävän kauhean joulukuusiviritelmän ympärille ollaan juuri pykäämässä muovisia ja hirvittävän kauheita lumiukkoja.

Mutta netti. Se toimii.

---------

Tänä iltana soi Hetskun iTunesin 5900 biisin valikoima.

Vuosi lisää viisautta

Kirjoitin viime vuonna 31-vuotissyntymäpäiväni aattona melko merkitykselliseksi muodostuneen blogitekstin, johon olen viitannut ennenkin. Ehkä nyt on hyvä hetki kirjoittaa siitä, miten tänään saamani syntymäpäiväonnittelun mukaisesti vuosi lisää viisautta:

Tänäkin vuonna kävelin väsyneenä kotiin syntymäpäivän aattoyönä. Kello oli puoli kolme, koti on eri kuin viime kerralla, siistimpääkin siellä on, mutta olohuoneen ikkunalla palaa edelleen se sama vanha joulukynttelikkö. Taapersin kotiin työpaikan hauskoista pikkujouluista, vuorokauden vaihtuessa työkaverit kajauttivat ensin paljon onnea vaan, sen jälkeen Krokotiili Genan syntymäpäivälaulun, ja sen jälkeen Hetsku-DJ kajautti vielä ilmoille stereoista yksityisonnitteluna Zen Cafén Satavuotiaan. Kotiin päästyäni menin suoraan nukkumaan enkä pohdiskellut juurikaan sitä, millaista elämäni on ja millaiseksi kuvittelin sen muodostuvan. Pohdiskelen sitä sen sijaan nyt.

Viime vuonna huokailin sitä, että onnellisten tähtien alla syntynytkin joutuu kohtaamaan kipeitä ja vaikeita asioita. Sitten, eräänä yönä, nostin katseeni ja näin taas tähdet. Siellä ne edelleenkin ovat, loistavat mustimmassakin yössä, eivätkä koskaan lakkaa niin tekemästä. Eivät ne toki pysty kuin mykkänä seuraamaan kaikkea sitä, mitä niiden alla tapahtuu. Mutta ne voi nähdä kun vain muistaa välillä nostaa katseensa ja vilkaista öiselle taivaalle.

Moskovaan muutto on saanut minut huomaamaan senkin, että jokaisessa paikassa, jokaisessa uudelleen aloitetussa elämässä löytyy ympärille nopeasti se valiojoukko omia ihmisiä. Osa vanhoja, aikaisemmista elämänvaiheista mukaan tarttuneita. Osa uusia, sellaisia joista tietää että nämä tulevat pysymään. Osa sellaisia, jotka kuuluvat tähän elämään eivätkä seuraa seuraavaan. Ja se, mikä seuraa elämästä toiseen, on hämmentynyt kiitollisuus siitä, että ne kaikki ovat. Juuri sellaisina kuin ovat.

Kiinnostava kansainvälinen työ on muuttunut entistä kiinnostavammaksi ja entistä vaativammaksi. Se uhkaa välillä nielaista koko muun elämän, mutta se myös antaa kahmalokaupalla takaisin. Ja kiinnostavan kansainvälisen työn mukana seuraa kiinnostava kansainvälinen elämä. Ei helpoin mahdollinen, ei itsestäänselviä valintoja sisältävä, ei sellainen, jonka vuoksi ei tarvitsisi tehdä uhrauksia. Mutta kiinnostava ja kansainvälinen, kiistatta. Ja juuri oikea sellaiselle, joka sellaista haluaa.

Vuoden verran viisastuneena tiedän nyt ainakin yhden asian, jota en vielä viime vuonna tiennyt. Monet osaavat sen myötäsyntyisesti, minun piti se opetella vaikeimman kautta. Se on kompromissien ja tyytymisen ja paremman puutteessa -ratkaisujen läksy. Läksy siitä, että lähelleen on viisasta päästää ja lähellään viisasta pitää vain ihmisiä, jotka pyrkivät särkemisen sijasta säilyttämään ehjänä. Omien rajojen asettamisen läksy, ja oman tahdon kuuntelemisen läksy.

Ja sen läksyn minä opin. Ja olin välillä surullinen niiden puolesta, jotka jäivät oppimisprosessini jalkoihin. Kunnes opin ja minulle opetettiin, että luusereiden painikerho osaa kyllä pitää huolen itsestään ja sai korkeintaan sen, mitä ansaitsikin.

Ja nyt olen tässä. Taas vuoden verran paremmin itseeni tutustuneena. Ja ehkä lopultakin hitusen verran vähemmän huolissani siitä, mitä haluan ja varsinkin siitä, kuinka sen saan. Hitusen verran viisaampana elämään tässä hetkessä. Ei enää eilisessä, ei vielä huomisessa. Juuri tässä. Välillä vailla ja ilman, välillä ylenpalttisesti. Kuitenkin tässä.

Ja tässä on nyt hyvä.

---------

Tänään ei soi se viime vuoden biisi, missä alakulo oli seurana haikeuden. Tänään soi CMX:n Keskellä. Siinäkin on haikeus, mutta haikeuden rinnalla on pois nukuttu suru.

Loppuunsuoritettu muutto-operaatio

Lukijapalautteen vuoksi pikapikaa uusi päivitys. Lukijat eivät siis ole kadonneet vaan ilahtuivat suuresti kun puolikuollut Moskovan postikorttiblogi heräsi taas henkiin.

Tänään voin vihdoin tyytyväisenä todeta: muutto on ohi, asun virallisen pysyvästi kodissani Frunzen rantakadulla. Toin nimittäin tänään television ja kotiteatterin ympärillä olleet jättimäiset pahvilaatikot vierashuoneen nurkasta työpaikan häkkikomeroon seuraavaa X vuoden kuluttua tapahtuvaa muuttoa odottelemaan. Nyt ei yksikään soppi huushollistani muistuta enää siitä, että tänne vasta tultiin ja täältä taas joskus lähdetään pois.

Poistelin eilen tekstiviestejä yhdestä puhelimestani. Siellä oli muun muassa Hetskun kirjoitelma alkusyksyltä: "Jee, pahvilaatikot vietiin juuri pois, nyt pääsee imuroimaan!" Kuinka vähän aikaa siitä onkaan. Ja miten se silti tapahtui jossain eri elämässä.

Tänään tässä elämässä on pikkujoulut, ja aamuruuhkassa taksin takapenkillä matkasi siksi pahvilaatikoiden lisäksi yhdeksän litraa punaviiniä ja Joulun toivelaulukirja.

---------

Tänään on taas sellainen päivä, että päässä soi Marseljeesi.

Vastausta vailla

Miksi koko ajan on pimeää? Miksei hirveä työputki loppunutkaan viime viikkoon, vaikka sen piti? Miksi ympärilläni pyörii laumoittain ihmisiä, joiden pyörimisistä ei olisi niin väliksi, mutta ei niitä toisenlaisia? Kuka vei elämän? Onko Suomi-Tsekki -jääkiekko-otteluun raahautuminen vaivan arvoinen suoritus vai Suomi-Ruotsiko vain? Missä on viimevuotinen joulukorttilista? Onko kivaa vai kamalaa täyttää 32 vuotta? Koska nettiyhteys aukeaa? Lukeeko kukaan enää tätä blogia, kun en tätä ikinä ehdi enkä jaksa päivittää?

Ja ostaako kukaan koskaan naruun pujotettuja kuivattuja sieniä siltä mummolta, joka joka ikinen aamu niitä alikulkutunnelissa kaupittelee?

---------

Tänään soi eilen kylmiä väreitä selkäpiissä kuljettanut juutalainen hanukkalaulu.

Ehkäpä

Laskeskelin juuri työskennelleeni tällä viikolla noin kahden viikon edestä, siis tunneissa mitattuna. Miksei viikonloppu sitten ole nelipäiväinen? Häh.

Kun ensin tapahtuu jotain oikein kivaa, ja tuntuu oikein kivalta, on naamalle rävähtävä tiskirätti-arki tietysti sitäkin ankeampaa. Ei tapahdu mitään kivaa, sen sijaan tapahtuu katastrofeja, kello 4.28 aamulla soivia työpuhelimia, pitkälle iltaan venyviä päiviä, kiirettä, sotkua, hässäkkää ja härdelliä. Ei tunnu yhtään kivalta, tuntuu ei-miltään. Korkeintaan tuntuu siltä, että kaipaa nukkumaan.

Ja Moskova-joen vartta laahustaa pimeässä vuorokaudenajasta riippumatta Laurakaisa, jota kohtalo vielä kehtaa ivata katkaisemalla vaalipäivän kunniaksi siltä kotoa lämpimän veden. Eikä se tiedä mitkä hanat pitää avata ja mitkä sulkea, ennen kuin sen kuumavesiboileri alkaa toimia.

---------

Tänään soi Ismo Alanko Säätiön Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu. Ja väsynyt todellisuus hiljaa ohitsemme ontuu.