Ne hyvät pojat niistä pahoista

Töistä mentiin tänään traditionaaliselle jäähyväisburgeriaterialle. Jäähyväisburgerit eivät ole kovinkaan dramaattinen asia, niitä nautitaan silloin kun Hetsku lähtee käymään Suomessa. Jäähyväisiä ei siis heitetä iäksi.

Naapuripöydässä elettiin kuitenkin niitä lopullisia jäähyväisiä, niitä riipaisevimpia, kun toinen vielä tahtoisi jatkaa ja toinen ei enää tahdo. Neiti itki, herra oli vaivautuneen ja kiusaantuneen mutta silti päättäväisen näköinen. Seurasimme tilannetta tovin vaitonaisina. Sitten kävimme seuraavan keskustelun:

- Ravintolaan ei kyllä pitäisi tulla eroamaan. Se on alhaista.

- Ei niin. Onhan niitä parempiakin tapoja erota. Sen voi tehdä vaikka...

- ...sähköpostilla!

Kuka tahansa, joka on joskus tullut jätetyksi sähköpostilla, tai vielä tylymmin tekstiviestillä, tuntee edelläolevaan sisältyvän ironian. Ihmiset, älkää jättäkö toisianne sähköpostilla. Se on alhaista. Sen verran pitää joka naisesta ja miehestä löytyä munaa, että sietää sanoa toiselle päin naamaa että en enää halua. Sen verrankin, että tekee sen tilanteessa, jossa toisella on mahdollisuus ilmaista paha mielensä muutenkin kuin vuodattamalla äänettömiä kyyneleitä pirtelöön.

Tapaus burgeriravintolassa sai miettimään, taas kerran, sitä yhtä ikuisuusongelmaa. Toistaiseksi voimassa olevia versus ikuisia. Kuulakärkikynällä sormeen piirrettyjä kihlasormuksia. Niitä kuuluisia kompromisseja, joita ei pidä tehdä, mutta joihin aika moni kuitenkin turvautuu.

Eipä minulla siihen asiaan ole juuri uutta sanottavaa. Lainaan siis, luvan kanssa:

"Suurin osa meistä sinne rivitaloon loppupeleissä kuitenkin päätyy, mutta ei se perkele kenenkään unelma voi olla."

Ei voi ei.

---------

Tänään soi Hetskun alkavan loman kunniaksi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Kekkonen. Tietäisiköhän Urkki mitä sille ikuisuusongelmalle tehdään?