Teemaviikot

Olen päättänyt ryhtyä viettämään teemaviikkoja, koska elämässä ei muuten saa ikikuunaan aikaiseksi kaikkea sitä, mitä pitäisi ja haluaisi saada.

Nyt on ensimmäinen teemaviikko-viikko, ja sen kunniaksi teemoja on kaksi. Ensimmäinen teema on "Syön aamuisin puuroa." Teemaa varten ostin töihin limenvihreän kupin ja lusikan - en ehdi kotona aamuisin edes pikapuuroilemaan, töissä voi pitää aamun puurotauon kun muilla on kahvitauko. Ostin lisäksi kaupasta kolme laatikollista pikapuuropusseja. Niissä on kaikissa noin kilo sokeria sisällä, joten Siperian matkalta tuttua Elovenaa on ikävä.

Teeman kasvattava tarkoitus on oppia syömään aamupalaa, koska se on terveellistä ja tekee hyvää. Puuron pupeltamisesta tulee lisäksi kunnon ihminen -olo. Puuro-teemaviikosta saattaa tulla jatkuvakin teema, jos onnistun ratkaisemaan seuraavan ongelman: Kun ei syö aamupalaa, on yhdeltä eli lounasaikaan kiljuva nälkä. Kun syö puuroa aamiaiseksi, on yhdeltä lounasaikaan niin kamala nälkä, että on ikävä puurottomia aamuja.

Viikon toinen teema on seuraava: "En muistele enää menneitä ainakaan ääneen, koska niissä ei ole enää mitään muisteltavaa, jossiteltavaa eikä ainakaan kaivattavaa." Joihinkin entisiin asioihin on turvallista jäädä kiinni, takertua joskus olemassa olleisiin ja samalla kääntää selkä menosuuntaan. Yhtä lailla voi tehdä päätöksen edetä napa edellä, keskittyä siihen mitä on juuri nyt ja ehkä kurkistaa jo vähän huomisenkin puolelle. Siellä näkyy valo.

Ensi maanantaina alkaa "Kuljemme vain hameissa" -teemaviikko.

---------

Tänään soi Don Huonojen Kunhan kuluu viisi vuotta. "Jokaisen sekunnin mukana muuttuvat muistot, menneet puheet ja asiat."

Sydänkäpysestä ilkeäksi blondiksi

Viime aikoja on leimannut juoksentelu kulttuurin perässä. Kirjaimellisesti.

Viime perjantaina jouduimme, voi voi sentään, vastenmielisen tehtävän eteen: neljä vapaalippua Novaja Operan Salomeen, Korkean Tason paikat, lavalla Cynthia Makris ja muita kotimaisia tähtiä. Ooppera oli konserttiversio, mutta vahva tarina välittyi vähemmilläkin lavastuksilla ja Salomessa oli munaa vaikka useammallekin miehenpuolikkaalle jakaa. Saapuminen oopperaan oli yhdenlainen tarina sekin: syöksyimme työpaikalta laulukerhon jälkeen metroon iloisesti pulisten erään "olettepa te kulturelleja, mulla on viikonlopuksi liput kissateatteriin" -perheenisän saattamina. Metrosta kipitimme Mäkkäriin, jossa survoimme suihimme erinäisiä juustohampurilaisia ja yhden Big N' Tastyn. Sitten vitosvaihde silmään ja hissutusjuoksua kohti oopperaa pitkin peilikirkkaan jään peittämiä Moskovan katuja. Puolivälissä matkaa totesimme, että ehdimme kyllä perille kävellenkin. Samalla hetkellä kunnianarvoisa kääntäjä porhalsi ohitsemme takavasemmalta huutaen "Skumppaa!", ja kiihdytimme taas juoksuun. Lopputulos: ehdimme kuin ehdimmekin kietaista kitusiimme vielä lasilliset Sovetskoje Shampanskojeta ennen esityksen alkua. Hengityksen tasaantuminen kesti puolisen tuntia. Viiden kilometrin kotimatka taittui sekin jalan, mutta kävelyvauhtia. Kossu sai matkalla hivenen yllättäen vavisuttavan Moskova-orgasmin, vaikka itse kukin loskassa kahlatessaan totesi, että aika hieno city tämä on. Aina toisinaan.

Kulttuurimaraton jatkui eilen. Juoksin, edelleen kirjaimellisesti, työpaikalta yhteen teatteriin ostamaan liput huomenna esitettävään Paris-Moskva -nimiseen ensi-iltamusikaaliin. Lippukassa oli auki kuuteen, liukastelin paikalle kahta minuuttia vaille. Pihaa hiekoittanut vanha setä huusi perääni: "Varovasti, sydänkäpyseni, nyt on kovin liukasta!".

Teatterilta numero yksi jatkoin puolijuoksua metroon, jossa rivakka askellus oli pakko ruuhkasyistä vaihtaa etenemiseksi sentti kerrallaan kohti kymmenien metrien päässä siintäviä liukuportaita keskellä tungeksivaa ihmismassaa. Se, joka kehtaa vielä tulla minulle väittämään, että Moskovassa on ihan kätevää ja miellyttävää käyttää metroa, voi itse mennä ruuhka-aikaan maan alle puristumaan puolikuoliaaksi. Herralle kiitos kävelymatkan päässä toisistaan sijaitsevasta työpaikasta ja kodista.

Saavutin teatterin numero kaksi hyvissä ajoin ennen sen lippukassan sulkemisaikaa, noin tunnin metroilun ja tungoksessa hissutuksen jälkeen. Sain liput seuraavan Moskovan-vieraan täälläoloviikonlopuksi Pähkinänsärkijään. Asianmukaista. En yksinkertaisesti kyennyt enää sulloutumaan metroon, joten päätin lähteä kävelemään kohti kotia. Suorin reitti kulki kehätien laitaa. Vartin kävelyn jälkeen keuhkoja pakotti pakokaasujen hengittely niin, että vaihdoin reitin kohti lähintä metroasemaa. Se, joka kehtaa vielä tulla mainostamaan Helsingin ruuhkia ja niiden haitallista vaikutusta ihmisen elämään, voi itse tulla tänne köhimään hengityselimistöään pihalle ruuhka-aikaan eli ympärivuorokautisesti. Herralle kiitos Majakovskajan metrosta, jonne pelastauduin. Pelastautumisyritystä hidasti hihaan kiinni takertunut mummo, joka yritti sitkeästi myydä minulle sadan ruplan hintaista lippua senpäiväiseen Tsaikovskin konserttisalin esitykseen. Mummo ei uskonut kolmea kohteliasta ei kiitosta, neljännellä ravistin sitkeän mummelin irti hihastani ja sain kiitokseksi perääni sähähdetyn "naglaja blondinkan". Naglaja on ilkeä ja blondinka on blondi. Kotiin päädyin ryytyneenä, hikisenä, voipuneena ja pahantuulisena - mutta neljä kulttuurielämystä kassissani.

Tarinan opetus: Moskovassa ei pidä ahnehtia. Yhdet liput yhteen teatteriin on riittävä suoritus yhdelle illalle. Muuten sydänkäpynen kokee metamorfoosin ja muuttuu parissa tunnissa ilkeäksi blondiksi.

Muita uutisia: minä ja veljenpoika Aksu syödään molemmat nykyisin puuroa. Enemmän tai vähemmän hyvällä ruokahalulla.

Ja yöt menevät edelleen molemmilla enemmän tai vähemmän kukkuessa.

---------

Tänään soi Robert Plantin ja Alison Kraussin duettolevy Raising Sand. Juuri niin kaunista ja lempeää kun Pietarista luvattiinkin. Kiitos vinkistä.

Yhteisöllinen tomaattikeitto 4:lle

Me ollaan nyt kaikki täällä Hetskulla.

Yhtäällä keitetään tomaattikeittoa. Toisaalla kuljetetaan kulmakarvakestovärjättävää pesulle kylpyhuoneeseen, ja kolmas makaa sohvalla, lukee Sankarimatkaajan Arkangeli -opasta ja potee newcomer-vatsaa. Neljäs kävi äsken ostamassa alakerran kaupasta tuoreen leivän (Moskova-plussia, tuoretta leipää sunnuntai-iltana), mozzarellaa ja Valion mustikkakeittoa mahatautipotilaalle. Nyt se neljäs istuu tässä ja bloggaa.

Ja miettii, että kyllä tämä aina kotiolot voittaa. Ja epäilemättä myös ainakin keskiverrot ja sitä huonommat pariskuntaillat.

---------

Tänään soi valitettavasti Miljoonasateen Mayday mayday. Valitettavasti siksi, että sisäänrakennettuihin korvalappustereoihin jumahti pyörimään ainoastaan se "minä kusen kiljukattilaan" -kohta.

10 x 365

Aika kuluu.

Tulee ensimmäinen joulu, sitä ennen ensimmäinen isänpäivä. Ensimmäinen oma syntymäpäivä, toinen ja kolmas ja neljäs isänkin syntymäpäivä. Sitten lukemattoman monta ajatusta jotka tekisi mieli kertoa, tapahtumaa jotka haluaisi jakaa, juttua joiden haluaisi tulla kuulluksi. Tulee seuraava joulu. Tulee ensimmäinen ilta, jolloin huomaa ettei ehtinyt ajatella isää eikä varsinkaan sen kuolemaa koko päivänä. Tulee ensimmäinen kerta, jolloin ei tee mieli tuntemattomalle esittäytyessä sanoa heti nimen jälkeen, attribuuttina, että isäni on muuten kuollut. Tulee takapakkia ja löytää itsensä itkemästä yliopiston vessasta keskellä päivää vaikka piti jo olla virallisesti toipunut kohtaamastaan menetyksestä. Tapahtuu edistystä, jaksaa olla kiinnostunut jostain muustakin kuin kuolinilmoitusten vuonna -48 syntyneistä miehistä.

Tulee uusia jouluja, uusia syntymäpäiviä, uusia iloisia ja vähemmän iloisia perhetapahtumia. Tulee ajan mittaan helpompaa. Tulee samalla koko ajan vaikeampaa, kun huomaa kulkevansa kauemmas ja kauemmas oikeasta, elävästä isästä. Tulee paha mieli kun täytyy jatkaa eteenpäin ja hyväksyä se, että isä jää väkisin taakse, ei vähän jälkeen vaan kokonaan. Tulee ylitsevellova ahdistus kun tajuaa, että muistoja ei enää tulekaan lisää vaan kaikki yhteinen isän kanssa on eletty. Mitään ei voi enää lisätä, voi vaan voimattomana katsoa miten aika haalistaa yhden muistikuvan kerrallaan ja kun vilkaisee taaksepäin, ei enää erota kokonaista isää vaan palasista kootun. Valokuvista, yhdestä videonauhasta, pankkikorttikuitteihin jääneistä allekirjoituksista ja haaleista muistin hahtuvista muodostuvan isän, josta ei ole suurempaa hyötyä tai apua ainakaan silloin kun pitäisi saada iskuporakone lainaksi, halpa muuttoauto vuokralle tai järkevä mielipide asuntosäästötilin avaamisesta.

Kouristuksenomaisesti selaa isän valokuvia ja yrittää pitää mielessään edes joitakin kirkkaita, kokonaisia muistoja. Eivät ne siellä käskemällä pysy. Harmittelee, ettei isä ollut ammatiltaan elokuvatähti tai uutistenlukija josta saisi lainattua tuntikaupalla filmimateriaalia Ylen arkistosta. Huomaa täysin irrationaalisesti kadehtivansa elokuvatähtien ja uutistenlukijoiden lapsia, jotka voivat katsella isiään tuntikaupalla senkin jälkeen kun ne ovat kuolleet ja itsellä on vain yksi amatöörimäinen, tärisevä Kemiran kesäpäivillä kuvattu video jossa isä vilahtaa kuusi kertaa ja sanoo jotain kahdesti. Kiroaa mielessään elämän epäreiluutta.

Tajuaa, että jos isä tulisi nyt kadulla vastaan, se ei tietäisi mitä minulle on kuulunut viimeisten kymmenen vuoden ajan.

---------

Tänään soi tämän vuosipäivän biisi, Mikael Wiehen Lindansaren:

"Det är som miste man förmågan
att ge sej drömmarna i våld
när man har sett en stjärna falla
på alltför nära håll"

Suoraa huutoa Prechistenkalla

Yksi työkaveri sanoi joskus kauan aikaa sitten näin: "On päiviä, jolloin kaikki venäläiset ovat ryssiä."

Hän ei tarkoittanut sitä kirjaimellisesti, ei minullekaan tulisi mieleen ryssitellä venäläisiä ystäviäni saati nyt oikeastaan muitakaan asemamaan asukkeja. Hän tarkoitti sitä, että kun asuu ja elää Venäjällä, tulee väistämättä eteen päiviä, jolloin Venäjään uupuu, väsyy ja kyllästyy. Totaalisesti.

Tajusin Berliinissä lentokenttäbussissa, että tämä on se todellisuus, missä minä olen kotonani. Siisti bussi, joka kulkee aikataulun mukaisesti. Joka lähtee pysäkiltä, jonne johtavat selkeät opasteet. Jossa maksetaan ennalta ilmoitetun tariffin mukaan. Jota ei pakata niin täyteen, että kyytiläisten täytyy hengittää toistensa kitarisoihin. Jonka hajotessa kesken kaiken paikalle tulee aikataulun mukaan seuraava bussi, jolla voi jatkaa matkaa.

Ja se todellisuus on aika kaukana minun tämänhetkisestä kaoottisesta, likaisesta, törkyisestä, sekavasta, huonosti opastetusta todellisuudestani. Jossa bussit kulkevat miten sattuu, jossa joka paikassa on ainakin lumisadepäivinä suolansekaista, kenkien saumat irrottelevaa loskaa kainaloihin asti, jossa pääkaupungin ykköslentokentän kansainvälisen terminaalin vessaan ei voi mennä yökkäilemättä, jossa ihmiset tungeksivat reviirini sisäpuolelle lupaa kysymättä hieltä ja valkosipulilta haisten ja jossa keskellä elinympäristöä hurisee 16-kaistaisia mottoriteitä joilla saa ajaa kahtasataa kenenkään siihen mitenkään puuttumatta.

Eilen väsyin Moskovaan. Totaalisesti.

Tänä aamuna paistoi aurinko ja tuntui paljon paremmalta.

---------

Tänään soi Kotiteollisuuden Vuonna yksi ja kaksi. Hyvää kuunneltavaa silloin kun kaikki mättää.

Der Himmel über Berlin

Kuten kaikki jo tietävät, kävin viikonloppuna Berliinissä olemassa onnellinen.



Berliinin taivaan alla satoi vettä. Välillä kaatamalla, välillä hissukseen tihuuttaen, kuitenkin koko ajan niin että tukka meni kiharaan prinsessakruunun alla. Se tarina ei oikeastaan kuulu tähän, mutta koska jotakuta saattaa kuitenkin kiinnostaa, miksi tallustin viikonlopun ympäri Berliiniä paperikruunu päässäni, löytyy jonkunlainen selitys asiaan täältä.

Asuimme pienessä hotellissa Checkpoint Charlien vieressä, neljä metriä korkean hotellihuoneen sänky toisti yhä kaupungin jakoa itä- ja länsipuoleen. Niiden välissä ei ollut muuria vaan The hole of Berlin. Ensimmäinen yö nukuttiin sen länsipuolella, seuraava idässä. Aamiaiseksi syötiin suklaata. Loppuaika käveltiin sateessa, istuttiin kahviloissa, ajettiin maailmanpyörällä ja ihmeteltiin. Berliiniä, itseämme, toisiamme, ja ihmisten tarvetta rakentaa muureja ympärilleen. Sekä vähän myös assyrialaisia palatseja ja oivasti nimettyjä berliiniläisravintoloita.



Ja kun lauantai-iltana oli löytynyt se täydellisen meluisa, lämmin ja rento ruokapaikka, kun edessä oli lautasellinen makkaraa ja hapankaalia ja oluttuoppi ja vastapäätä maailman ihanin mies, kun ihan kaikki oli ihan liian täydellistä ollakseen totta, alkoi ravintolassa soida James Bluntin You're Beautiful. Silloin piti katsahtaa ympärilleen ja tsekata, missä ovat kamerat.

Berliinin taivaan alla -elokuvasta kerrotaan sen kotisivuilla näin: "The sky over Wenders' war-scarred Berlin is full of gentle, trenchcoated angels who listen to the tortured thoughts of mortals and try to comfort them."

Hmm. Takki on, siivet puuttuu.



Viikonlopun ainut miinus: Kun tuijottaa haltioituneena kahden vuorokauden ajan pää takakenossa noin kahden metrin korkeuteen, tulee niska ihan pirun kipeäksi.

---------

Tänään soi edelleen siitä amerikkalaisserkku-elokuvasta lainattu Goo Goo Dollsien Iris. "When everything seems like the movies..."

Kun lapsi oli vielä lapsi

"...When the child was a child, it didn’t know that it was a child, everything was soulful, and all souls were one."

Niin alkaa Wim Wendersin enkelielokuva kahdenkymmenen vuoden takaa, Berliinin taivaan alla. Kaunis ja haikea tarina.

Berliini sijaitsee puolimatkassa Pariisista Moskovaan ja Moskovasta Pariisiin. Siksi se on hyvä paikka kirjoittaa luku yhteen pariisilais-moskovalaiseen tarinaan. Kaunis vai haikea? Aika näyttää.

---------

Tänään soi James Bluntin You're Beautiful, Wim Wendersin elokuvan amerikkalaisserkun soundtrackilta.

Joulukuusi sisustuselementtinä

Viime joulun paras juttu oli luultavasti ensimmäinen oma joulukuusi. Se olisi toki pitänyt raahata ulos jo Nuutin päivänä viime sunnuntaina, mutta asiassa on pari muttaa:

Ensimmäinen mutta on se, että joulu Venäjällä oli vasta 7.1. ja sen jälkeen seurasi vielä vanha uusi vuosi -niminen juhla, jollainen sopii tietenkin venäläiseen logiikkaan aukottomasti. Kuusen ulkoistaminen kesken juhlakauden ei tuntunut sopivalta.

Toinen mutta on käytännöllisempi mutta. Eliittitalossani on roskien suhteen sellainen käytäntö, että asukkaat jättävät roskapussinsa ja muut jätteensä oven ulkopuolelle rappukäytävään, josta rappukäytävämme oma, kokopäivätoiminen siivooja ne sitten noukkii. Minulla ei ole tästä syystä aavistustakaan, missä talomme roskikset sijaitsevat. Epäilen tosin, että ne ovat ne seuraavalla sisäpihalla olevat, joista Hetsku dyykkasi marraskuussa hienon tuolin. Joka tapauksessa karisevan kuusen kantaminen siistissä rappukäytävässä aiheuttaisi suurta sotkua, tapahtuisipa se sitten itseni tai siivoojan toimesta. Olen ajatellut varastaa työpaikalta mustan jätesäkin ja sulloa kuusen siihen, mutta toistaiseksi olen autuaasti unohtanut koko asian.

Kolmas mutta on tämä:



Kuuseni viihtyy selvästi vesiämpäristä ja korista improvisoidussa jalassaan. Se on alkanut kasvaa. Enkä mitenkään raaski heittää roskikseen nättiä ja söpöä, positiivisia mielleyhtymiä aikaansaavaa kukkivaa kuustani.

Ei missään ole sanottu, etteikö joulukuusta voisi käyttää huonekasvina. Koristeet tosin lienee tarpeen vaihtaa pikimmiten vähemmän jouluisiin.

---------

Tänään soi Jo onkos tullut kesä, vaikka minun kuuseni kukkii muutakin kuin pelkkiä kynttilöitä.

Luen kirjoja, lepään paljon ja laihdutan vähän

Kun kitkuttelee ensin viikkotolkulla aikaeroperäisillä neljän tunnin yöunilla ja sitten kiskaisee kerralla kahdentoista tunnin kauneusunet, on olo herätessä erittäin mielenkiintoinen. Väsyttää enemmän kuin niinä neljän tunnin unien jälkeisinä aamuina ikinä. Päässä surisee. Korvissa humisee. Tuntuu unissakävelijältä.

Onneksi se kevättä kohti askeltava kukko etenee tällä hetkellä niin isoin harppauksin, että aamulla töihin päästessä taivas on jo valoisa.

---------

Tänään soi mp3-soittimen auringonnousuhetkeen valikoima Kemopetrolin Disbelief. Ja sanat kulkevat lävitseni.

Ohihurahtanut kuukaudenpuolikas

Joskus käy niin, että elämä kaappaa otteeseensa. Asiat menettävät merkityksiään, joidenkin toisten niskaan niitä ladataan. Kohtuuttomuus vaihtuu kohtuullisuudeksi yhdessä asiassa, övereiksi jossain toisessa. Yöunet jäävät nukkumatta, kuraiset jalanjäljet pesemättä eteisen lattialta, tärkeätkin tapaukset bloginlukijoille raportoimatta.

Ja Moskovan aamuruuhkassa hymyilyttää.

Mutta että. Vuosi vaihtui, Suomi-lomalta palattiin äitin ja äitin avecin kanssa autioon ja tyhjään Moskovaan. Pakkanen pureskeli varpaita kun kävimme toteamassa, että Raisa Gorbatshovalla on Novodevitshin hautausmaalla jotenkin liikuttava hautamuistomerkki. Venäjälle tuli joulu ja Sergiev Posadin luostariin erityisesti. Georgialaista ruokaa ja Punainen tori, GUM ja Detskii Mir. Turistiurat alkavat piirtyä Moskovan katuihin.

Kvartaalitaloustodellisuudessa oli yhtä aikaa lohduttavaa ja hermojaraastavaa todeta, että kyllä, tämä maa todellakin sulkeutuu tyystin kymmeneksi vuorokaudeksi vuodenvaihteen jälkeen. Ei, se ei ole vieläkään oikein päässyt vauhtiin, mutta hieman tasaisempi kyyti on ollut tervetullutta vaihtelua työelämässä. Mitä kertoo kuluneesta syksystä se, että äimistelen edelleen poistuessani työpaikalta jo viideltä. Sitä, että kuluneena syksynä en kertaakaan.

Olen miettinyt elämän perusasioita. Niin kuin vaikka sitä, että meidän Aksu on oppinut kääntymään mahalleen. Omatoimisesti ja oikeaoppisesti. Kohta se menee kouluun.

Hissukseen käyntiin lähtenyt vuoden 2008 arki. Vuoden toisena viikonloppuna vuoden toiset vieraat, yhtä aikaa rento ja riehakas, haaveileva ja puuhakas kahden päivän pikavisiitti, uusia juttuja ja vanhoja juttuja, ihmisiä, baareja, katuja ja kujia. Georgialaista ruokaa ja Punainen tori, GUM ja Detskii Mir. Turistiurat alkavat toden teolla piirtyä Moskovan katuihin.

Ja tänään, kuten koko tämän vuoden, olen istunut iltaani tässä, yhdessä yksin. Oppinut, että Pantoufle on paitsi näkymätön kenguru, myös aamutossu ranskaksi. Kuunnellut pariisilaisesta ullakkokamarista kantautuvaa astioiden kolinaa ja pianolla soitettua La valse d'Amélieta. Miettinyt, että eihän tällaista herranen aika kyllä kenellekään ainakaan oikeasti tapahdu. Nauranut ja puhunut vakavia, katsellut käsi poskella tietokoneen ruutua ja ruudulle heijastuvan pään päällä keikkuvaa paperikruunua joka on oikeasti minun, laskenut päiviä, laskenut öitäkin. Niitä joina piti nukkua ja joina ei uni tullut.

Ajatellut, että tässä on hyvä. Ainakin niin kauan kun en kaadu unen puutteesta kuolleena maahan.

Ja sopinut säännöistä, joiden mukaan ensi viikolla eteen tulevia asioita saa alkaa ajatella sunnuntai-iltana Saksan aikaa Tegelin lentokentällä.

Hyvät säännöt. Niillä mennään.

---------

Tänään soi Leonard Cohenin First We Take Manhattan, Then We Take Berlin. Eri järjestyksessä vain.

Vuoden 2007 aakkoset

Traditionaalinen, hypergrafinen vuosikertomus luettavaksenne, olkaa hyvä. Laurakaisan ihana, kamala ja ennen muuta isojen läksyjen oppimisen vuosi 2007 kirjain kirjaimelta. Vähän viiveellä, kun on ollut Hetskun edelliseen blogikommenttiin viitaten niin sanottua parempaa tekemistä.


A niin kuin Aleksanteri.

Vuoden Mies 2007. Suloinen yhdistetty kummi- ja veljenpoika. Näyttää Jaska Jokuselta ja on nykyään ylivoimaisesti parasta seuraa kotikylälomilla ystäviensä Neiti Roon ja Herra Hööskän kanssa.


B niin kuin Bali.

Helmikuussa tehty kesälomamatka, josta tuntuu olevan noin vuosisata aikaa mutta joka oli silti ihana.


C niin kuin Corolla.

Oma auto, jolla ajamisesta opin tänä vuonna jopa vähän pitämään jopa Helsingissäkin.


D niin kuin doctor.

Olen virhe, joita tapahtuu. Joskus niin vaan käy. Eikä se edes ole kenenkään vika.


E niin kuin ero, ja kuinka se määritellään.

"Ei voi erota, ellei ole seurustelusuhdetta." Näin lausui toukokuussa Merikukka Forsius, mutta kuinka väärässä hän olikaan. Testasin erohypoteesia vuoden mittaan väsymiseen asti. Viimein oivalsin, että minä olen kuitenkin edelleen se, jonka seura arvostuksella ansaitaan. Kaikki ei siis lopulta päättynytkään traagisiin marttyyrikuolemiin, jäljelle jäi pelkkä tympiinnys, kyllästys ja ällötys.


F niin kuin Ranskanpulla.

Vihreä sammakko, jota voi käyttää kahden jalan tai yhden pään lämmittimenä. The Original Pleasure Delayer. Sekä osoitus ennen kaikkea siitä, että juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa, tapahtuu ihan mitä tahansa.


G niin kuin gasthaus.

Kiitettävän runsaasti ovat ystävät ja kylännaiset ynnä miehet vierailleet Frunzen rantakadulla. On huisin hauskaa asua asunnossa, jonne heitä mahtuu majoittamaan. Vielä käymättömiä kehotetaan saapumaan ensi tilassa, jo käyneitä toivotetaan tervetulleiksi pian uudestaan!


H niin kuin hösellys.

Leimasi enemmän kuin muutamaa vuoden 2007 hetkeä varsinkin syksyn mittaan, mutta myös ennen sitä. Vuoden 2008 tavoitteena on opetella hengittämään syvään silloin kun hösellys uhkaa ottaa vallan.


I niin kuin Suomen 90-vuotias itsenäisyys.

Itsenäisyyspäivä tykötarpeineen syöksi minut työperäiseen härdelliin vailla vertaa. Koskaan ennen kokemattomasta työputkesta selvittyä kirjoitettu lessons learned -lista oli pitkä. Ainakin se sisältää seuraavan: Elämässä ON oltava paljon muutakin kuin työtä että se elämältä maistuisi.


J niin kuin joulu poissa kotoa.

Vietin ensimmäisen oman joulun omassa kotonani, ja silti koin olevani poissa kotoa, koska jouluhan kuuluu viettää lapsuudenkodissa. Joulu Moskovassa oli hyvä ja kiva. Omannäköinen. Omassa kotona.


K niin kuin kysta.

Ensin se kasvoi golfpallon kokoiseksi ja sitten se leikattiin pois. Silloin oli tammikuu ja hetkellisesti kuvittelin saaneeni otteen elämästä maatessani petipotilaana yhdistettynä internetin välityksellä maailmankaikkeuteen.


L niin kuin lista.

Tarjosi vuonna 2007 edelleen hupia, lohtua, jokapäiväistä seuraa ja päivänpolttavia kysymyksiä. Ja kuten eräs listalainen mainitsi, kaikki olisi ollut vuonna 2007 paljon helpompaa jos "Oisit sieki vaan uskonu listaa Loora!"


M niin kuin Moskova.

Itsestäänselvyyskirjain - uusi kotikaupunki. Haltuun vielä täydellisesti ottamatta, mutta silti ihan omalta jo tuntuva. Ruma ja kaunis, ällö ja nasta mesta yhtä aikaa.


N niin kuin naimisiinmeno.

Toukokuussa olin Tampereella mahtavissa rekkaribileissä. Kesällä Siperiassa suunniteltiin häitä. Loppuvuodesta mietin, että mikään ei mahda olla kamalampaa kuin mennä naimisiin niin, että samalla kokee tekevänsä kompromissin joko itsensä, sen toisen tai elämän suhteen. Ei puolikkaita. Joulukuussa päätettiin omastakin hääpäivästä. Se oli ehkä vitsi, mutta kenpä tietää. Vuoden 2007 hyvillä asioilla näyttää olevan taipumusta jatkua myös vuoden 2008 puolelle.


O niin kuin ostovoiman kasvu.

Taloudellinen tilanne parantua pätkähti vuoden aikana niin, että nykyisin jo murehduttaa enemmän se, mihin kaiken ovista ja ikkunoista sisään satavan pääoman oikein käyttäisi. Toistaiseksi makeaan elämään ja matkustamiseen. Investointikohteina kelvollisia.


P niin kuin Pupuhuhta.

Hullujen pietarilaisten kanssa toteutettu Keski-Suomen kierros. Megalomaaninen betonipupu ja yksi vuoden hauskimmista ja rennoimmista viikonlopuista.


Q niin kuin vanha latinalainen viisaus “Qui vitia odit, homines odit”.

Sillä se joka ei tee mitään, ei tee myöskään virheitä. Ja typeristäkin tekemisistään voi joskus, jälkeenpäin, taputtaa itseään olalle ja todeta että enpä olisi näinkään viisas jos olisin senkin mokan jättänyt väliin. Jotenkin sen virheiden tekemisen antaa silti edelleen itselleen anteeksi helpommin virka-aikana kuin sen ulkopuolella.


R niin kuin Riika.

Pikkusysterin kotikaupunki suurimman osan vuotta, ja minunkin ykkösmatkakohteeni siitä syystä. Ryanairilla Riikaan 49 eurolla, jääköön maailma pelastumatta. Yksi niistä kaupungeista, joissa tunnen olevani kotona. Ehkä joku päivä vielä olenkin.


S niin kuin Siperia.

Vuoden Matka 2007. Kauan ja hartaasti suunniteltu mutta siitä huolimatta kivuttomasti kokemusten tilille solahtanut Kiinaan junailu. Jää mieleen loppuiäksi ainutlaatuisena elämyksenä, vaikka Vladivostokissa olenkin luvannut korkata kuohuviinipullon vielä joku kaunis päivä.


T niin kuin tornikamari.

Oli koti vuoden ensimmäisen puolikkaan, ja jäi mieleen omana paikkana ja yhden hyvin merkittävän, hauskan ja mielenkiintoisen elämänvaiheen näyttämönä. Sitten kun olen iso ja rikas, ostan tornikamarin takaisin itselleni.


U niin kuin uimastadion.

Josta varmaan ensi kesänä tulee Ch niinkuin Chaika, eli moskovalainen lähimaauimalani. Uimastadikka oli jostain syystä viime kesän tärkeä paikka ja Helsinkiin liittyvien kesämuistojen kulminaatiopiste.


V niin kuin virtuaali.

Syystä jos toisestakin suuri osa sosiaalisista kontakteistani, ajanvietteistäni ja muista huvituksistani sijaitsi vuonna 2007 internetissä. Virtuaalielämä on ihan kivaa, kunhan sitä harrastaa oikeiden ihmisten kanssa. Ja elää niiden ihmisten kanssa oikeatakin elämää.


X niin kuin Xetcky.

Moskovassa on monesti tullut mieleen, että mitä ihmettä tekisin jos ei Hetskua olisi. Luultavasti en ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Hetsku on lähinnä perhe. Tästäkään aakkostosta puuttuisi monta kirjainta ilman Hetskua. Kirjoittaa myös mainiota blogia, johon omat lukijani turvautuvat päivityspimentojen aikana.


Y niin kuin ystävät.

Sillä onhan niitä niin monia muitakin. Niitä, joiden ansiosta Laurakaisan elämä on usein maanpäällinen paratiisi, ja oli sitä menneenä vuonnakin. Kiitos, rakkaat. Kylhäntetiijätte.


Z niin kuin Zen Café.

Koska mitään muutakaan Z-alkuista en keksinyt. Ja siksi, että olin niiden kanssa telkkarissa. Elämäni soundtrack.


Å niin kuin år.

Ja tätä aakkostoa naputellessa mieleen tulleet sadat ja miljoonat asiat, joita yhteen ainokaiseen vuoteen mahtuu. Tunnelmat, kuvat, muistot. Hyvät, pahat, keskinkertaiset ja nekin joista ei juuri jälkeä jäänyt.


Ä niin kuin äkillinen muutos eli kriisi.

Muutto toiseen maahan, työpaikanvaihdos, uuden lähisukulaisen syntymä, alkavat ihmissuhteet, päättyvät ihmissuhteet, alkavat ja päättyvät ihmissuhteet. Vuosi 2007 jää mieleen eräänlaisena kriisistä kriisiin -vuotena, joka kuitenkin päättyi ihan onnellisen kriisittömissä merkeissä. Hyvä niin. Uusi vuosi, uudet kriisit.


Ö niin kuin se ööööööh -fiilis, jolla katsleen kulunutta vuotta.

Koska olihan se. Aikamoinen vuosi. Hyvä sentään että kyydissä pysyi.