Ohihurahtanut kuukaudenpuolikas

Joskus käy niin, että elämä kaappaa otteeseensa. Asiat menettävät merkityksiään, joidenkin toisten niskaan niitä ladataan. Kohtuuttomuus vaihtuu kohtuullisuudeksi yhdessä asiassa, övereiksi jossain toisessa. Yöunet jäävät nukkumatta, kuraiset jalanjäljet pesemättä eteisen lattialta, tärkeätkin tapaukset bloginlukijoille raportoimatta.

Ja Moskovan aamuruuhkassa hymyilyttää.

Mutta että. Vuosi vaihtui, Suomi-lomalta palattiin äitin ja äitin avecin kanssa autioon ja tyhjään Moskovaan. Pakkanen pureskeli varpaita kun kävimme toteamassa, että Raisa Gorbatshovalla on Novodevitshin hautausmaalla jotenkin liikuttava hautamuistomerkki. Venäjälle tuli joulu ja Sergiev Posadin luostariin erityisesti. Georgialaista ruokaa ja Punainen tori, GUM ja Detskii Mir. Turistiurat alkavat piirtyä Moskovan katuihin.

Kvartaalitaloustodellisuudessa oli yhtä aikaa lohduttavaa ja hermojaraastavaa todeta, että kyllä, tämä maa todellakin sulkeutuu tyystin kymmeneksi vuorokaudeksi vuodenvaihteen jälkeen. Ei, se ei ole vieläkään oikein päässyt vauhtiin, mutta hieman tasaisempi kyyti on ollut tervetullutta vaihtelua työelämässä. Mitä kertoo kuluneesta syksystä se, että äimistelen edelleen poistuessani työpaikalta jo viideltä. Sitä, että kuluneena syksynä en kertaakaan.

Olen miettinyt elämän perusasioita. Niin kuin vaikka sitä, että meidän Aksu on oppinut kääntymään mahalleen. Omatoimisesti ja oikeaoppisesti. Kohta se menee kouluun.

Hissukseen käyntiin lähtenyt vuoden 2008 arki. Vuoden toisena viikonloppuna vuoden toiset vieraat, yhtä aikaa rento ja riehakas, haaveileva ja puuhakas kahden päivän pikavisiitti, uusia juttuja ja vanhoja juttuja, ihmisiä, baareja, katuja ja kujia. Georgialaista ruokaa ja Punainen tori, GUM ja Detskii Mir. Turistiurat alkavat toden teolla piirtyä Moskovan katuihin.

Ja tänään, kuten koko tämän vuoden, olen istunut iltaani tässä, yhdessä yksin. Oppinut, että Pantoufle on paitsi näkymätön kenguru, myös aamutossu ranskaksi. Kuunnellut pariisilaisesta ullakkokamarista kantautuvaa astioiden kolinaa ja pianolla soitettua La valse d'Amélieta. Miettinyt, että eihän tällaista herranen aika kyllä kenellekään ainakaan oikeasti tapahdu. Nauranut ja puhunut vakavia, katsellut käsi poskella tietokoneen ruutua ja ruudulle heijastuvan pään päällä keikkuvaa paperikruunua joka on oikeasti minun, laskenut päiviä, laskenut öitäkin. Niitä joina piti nukkua ja joina ei uni tullut.

Ajatellut, että tässä on hyvä. Ainakin niin kauan kun en kaadu unen puutteesta kuolleena maahan.

Ja sopinut säännöistä, joiden mukaan ensi viikolla eteen tulevia asioita saa alkaa ajatella sunnuntai-iltana Saksan aikaa Tegelin lentokentällä.

Hyvät säännöt. Niillä mennään.

---------

Tänään soi Leonard Cohenin First We Take Manhattan, Then We Take Berlin. Eri järjestyksessä vain.