10 x 365

Aika kuluu.

Tulee ensimmäinen joulu, sitä ennen ensimmäinen isänpäivä. Ensimmäinen oma syntymäpäivä, toinen ja kolmas ja neljäs isänkin syntymäpäivä. Sitten lukemattoman monta ajatusta jotka tekisi mieli kertoa, tapahtumaa jotka haluaisi jakaa, juttua joiden haluaisi tulla kuulluksi. Tulee seuraava joulu. Tulee ensimmäinen ilta, jolloin huomaa ettei ehtinyt ajatella isää eikä varsinkaan sen kuolemaa koko päivänä. Tulee ensimmäinen kerta, jolloin ei tee mieli tuntemattomalle esittäytyessä sanoa heti nimen jälkeen, attribuuttina, että isäni on muuten kuollut. Tulee takapakkia ja löytää itsensä itkemästä yliopiston vessasta keskellä päivää vaikka piti jo olla virallisesti toipunut kohtaamastaan menetyksestä. Tapahtuu edistystä, jaksaa olla kiinnostunut jostain muustakin kuin kuolinilmoitusten vuonna -48 syntyneistä miehistä.

Tulee uusia jouluja, uusia syntymäpäiviä, uusia iloisia ja vähemmän iloisia perhetapahtumia. Tulee ajan mittaan helpompaa. Tulee samalla koko ajan vaikeampaa, kun huomaa kulkevansa kauemmas ja kauemmas oikeasta, elävästä isästä. Tulee paha mieli kun täytyy jatkaa eteenpäin ja hyväksyä se, että isä jää väkisin taakse, ei vähän jälkeen vaan kokonaan. Tulee ylitsevellova ahdistus kun tajuaa, että muistoja ei enää tulekaan lisää vaan kaikki yhteinen isän kanssa on eletty. Mitään ei voi enää lisätä, voi vaan voimattomana katsoa miten aika haalistaa yhden muistikuvan kerrallaan ja kun vilkaisee taaksepäin, ei enää erota kokonaista isää vaan palasista kootun. Valokuvista, yhdestä videonauhasta, pankkikorttikuitteihin jääneistä allekirjoituksista ja haaleista muistin hahtuvista muodostuvan isän, josta ei ole suurempaa hyötyä tai apua ainakaan silloin kun pitäisi saada iskuporakone lainaksi, halpa muuttoauto vuokralle tai järkevä mielipide asuntosäästötilin avaamisesta.

Kouristuksenomaisesti selaa isän valokuvia ja yrittää pitää mielessään edes joitakin kirkkaita, kokonaisia muistoja. Eivät ne siellä käskemällä pysy. Harmittelee, ettei isä ollut ammatiltaan elokuvatähti tai uutistenlukija josta saisi lainattua tuntikaupalla filmimateriaalia Ylen arkistosta. Huomaa täysin irrationaalisesti kadehtivansa elokuvatähtien ja uutistenlukijoiden lapsia, jotka voivat katsella isiään tuntikaupalla senkin jälkeen kun ne ovat kuolleet ja itsellä on vain yksi amatöörimäinen, tärisevä Kemiran kesäpäivillä kuvattu video jossa isä vilahtaa kuusi kertaa ja sanoo jotain kahdesti. Kiroaa mielessään elämän epäreiluutta.

Tajuaa, että jos isä tulisi nyt kadulla vastaan, se ei tietäisi mitä minulle on kuulunut viimeisten kymmenen vuoden ajan.

---------

Tänään soi tämän vuosipäivän biisi, Mikael Wiehen Lindansaren:

"Det är som miste man förmågan
att ge sej drömmarna i våld
när man har sett en stjärna falla
på alltför nära håll"