Before Sunrise

Oikeassa elämässä ei tapahdu asioita, joita elokuvissa tapahtuu.

Oikeaan elämään ei ilmesty yllättäen yhdeksi marraskuiseksi viikonlopuksi kreikkalaisen jumalan ulkonäöllä varustettua kaksimetristä ranskalaista miestä, joka on fiksu, sympaattinen ja lukenut kaikki ne samat kirjat, mitä itsekin on.

Sellaista tapahtuu ehdottomasti vain ja ainoastaan elokuvissa.

---------

Tänään soi TikTakin Kaikki hyvin. Tam-da-dam-dam.

Hyvät uutiset

Hetsku on blogissaan käsitellyt hyvien ja huonojen asioiden tematiikkaa viime aikoina. Minä voisin kirjoittaa niistä huonoista paljonkin, mutta koska ne liittyvät vain ja ainoastaan yhteen ja samaan ikuisuusteemaan nimeltä ihmiset ja niiden väliset hankalat suhteet, jätän kirjoittamatta. Aina ei jaksa vatvoa.

Konttasin tänä aamuna työmaalle huomatakseni, että ystävällinen sielu oli helpottanut elämääni kantamalla vinon pinon postia alakerrasta valmiiksi työhuoneeseeni. Ihana sielu. Seuraavaksi löysin iäksi kadonneksi luulemani uuden napalakin, jota kutsutaan yleisesti baskeriksi. Se oli mennyt piiloon jumppavaatemuovikassiin. Vuodatin pari ilon kyyneltä. Ihana napalakki. Ensimmäinen aamulla keskusteluetäisyydelle yltänyt ihminen oli varhaisesta hetkestä huolimatta hyväntuulinen ja reipas. Ihana ihminen.

Tulisikohan näistä lähtökohdista hyvä päivä? Katsotaan.

---------

Tänään soi loogisesti YUP:n Huonot uutiset. Päänsärky, maanvaiva.

Kahden maan kansalainen

Kun astuin aikataulustaan vaatimattomat kaksi tuntia huumekuriiriäksidentin vuoksi myöhässä olleesta Tolstoi-junasta ulos perjantaiaamuna Helsingin rautatieasemalla, olin taas monta kokemusta rikkaampi. Olin jakanut hytin mielenkiintoisen kirjailijarouvan, yhden työkaverin ja mukavan voronezhilaisen nuoren naisen kanssa, puhunut kaikesta maan ja taivaan välillä, vakuutellut että suomalaiset miehet soveltuvat venäläisiä veljiään paremmin kahden ihmisen välille solmittaviin luottamuksellisiin suhteisiin, kehunut myös suomalaista vanhustenhuoltoa joka pissaiset vaipat -tarinoista huolimatta on paremmalla tolalla kuin venäläinen vastaava, parjannut suomalaisten koulujen kirjallisuuden opetusta jota ei venäläiseen verrattuna ole olemassa lainkaan, ellei peruskoulu ole 80-luvulta radikaalisti muuttunut, sekä keskustellut filosofisesti ulkomailla elämisen hyvistä ja huonoista puolista.

Ihan hyvä suoritus, semminkin kun tavoitteenani oli olla epäsosiaalinen ja keskittyä koko matkan ajan nukkumiseen sekä Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi? -teokseen.

Vietin kotimaan loman alkajaisiksi hauskan reilun vuorokauden Helsingissä ja totesin olevani juuri nyt hyvin onnellisessa asemassa: minulla on molemmat. On Moskova, on työ ja elämä ja koti siellä, on myös omat ihmiset ja omat kuviot näiden ihmisten kanssa. Ja sitten on Helsinki, jossa tulee taas joku kaunis päivä mitä luultavimmin olemaan työ ja elämä ja koti, ja jossa on tälläkin hetkellä omat ihmiset ja omat kuviot näiden ihmisten kanssa. Oli lounasseuraa heti junan saavuttua, aivoja tuulettavaa keskustelua ja Belgen maailman paras vuohenjuustosalaatti. Lasipalatsikahvit Siperian matkaseuralaisten kanssa, minttusuklaa-hammastahnakakkua ja tarinoita siitä, miten ammattilapsi-nakkikokki ambulanssilla Saksanmaalla ajoi. Sitten oli Hanna-parturi, joka siirsi ystävällisesti vastaanottoa myöhästyneen junan vuoksi ja oli uudesta sijainnistaan huolimatta aivan yhtä hauska kuin aina ennenkin. Tukkakin on hyvin ja asiakkaan toiveiden mukaisesti leikelty ja päänahan orvaskesi vaurioton.

Ja lopulta oli Latviasta kotiutunut systeri, systerin uusi kämppä jossa oli vihreällä maalilla maalattu pallo seinässä ja jonka haluan nyt ostaa itselleni, illanistumista kera Sovetskoje shampanskojen ja oman hahmoni hämmästelyä televisiosta. Televisioesiintymisen johdosta vähän menneiden kelailua ja eräänkin taannoisen viikonlopun muistelua. Scandinavian Music Groupin lainaamista siltä osin, että jäipä minulle sentään kertomus, joka muistuttaa elämääni. Ja sitten mekko jalkaan ja menoksi. Helsingissäkin on nyt ruotsinlaivadisco, ja siellä oltiin sitä mieltä, että minä olen ihana. Niinpä toki olenkin. Ja Suomessa voi käydä ravintolan vessassa naisihminenkin istuen.

---------

Tänään soi Zen Cafén Minun kaupunkini. En pääse, enkä haluakaan päästä.

Bad hair day

Suola- ynnä muusta valituksesta huolimatta haluan korostaa, että viihdyn Venäjällä. Tästäkin tarinasta huolimatta:

Kampaajalla, joita minä kutsun partureiksi, käynti on herkkä asia nais- ja miksei miesihmisellekin. Hyvän parturissakäyntikokemuksen tuloksena pitäisi olla hemmoteltu olo ja hyvä mieli sekä ideaalilla tavalla päätä koristava tukka. Venäjällä nuo kaksi tulosta jäävät monesti vain haaveeksi.

Kampaajilla on ensinnäkin tapana arvostella kärkevästi asiakkaidensa kuontaloa.: "Tämä hamppu on niin huonossa kunnossa, ettei tästä mitään kunnollista saa." "Ei teille sovi tuollainen kampaus ollenkaan." "Olette ruma ja pukeudutte huonosti.". Yhtään liioittelematta. Ja lopputulos tämän sättimisen jälkeen on yleensä kaukana siitä, mitä asiakas toivoi tai halusi.

Jokainen venäjän kielen yksityistunteja Venäjällä ottanut ihminen on empiirisen tutkimukseni mukaan vaatinut itku kurkussa tuntien aiheeksi parturissakäyntisanastoa, joten kielitaidon puutteestakaan asiakkaan toiveiden kaikuminen kuuroille korville ei yleensä johdu. Parturit ja kampaajat täällä vain ovat ehkä omapäisempiä kuin meillä. Muistan erään kokemuksen parin vuoden takaa tästä samaisesta Moskovan kaupungista: Odottelin jossain työtapaamisessa ollutta poikaystävää ja päätin kuluttaa odotteluajan käymällä parturissa. Menin umpimähkään erääseen salonkiin, josta marssin vajaan tunnin kuluttua ulos niska kynittynä sellaiseksi ala-asteikäisten poikien kesätukka 80-luvulla -malliseksi. Parturitäti totesi jossain vaiheessa operaatiota että "tämä tukka on täältä takaa niin huonosti leikattu ettei tästä saa kunnollista mitenkään, ajan tämän kaiken pois, kyllä se äkkiä kasvaa takaisin." Sur-sur, kaikki pois vaan, enkä ehtinyt edes kissaa sanoa.

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö lähipiirissäni on osoittanut tässä parturiasiassa ihailtavaa sitkeyttä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että henkilö on elokuisesta 35 asteen helteessä nautitusta sushiateriasta lähtien ollut elimistössään jylläävän kampylobakteerin kourissa ja jo valmiiksi siis voinniltaan heiveröinen. Hän on vaeltanut kampylo suolenmutkassa kurnien iltaisin ja viikonloppuisin pitkin Moskovan katuja täydellistä parturia etsien, kuunnellut selkäpiitä karmivia solvauksia kaikilta tielle osuneilta ei-niin-täydellisiltä partureilta ja maksanut tuhansia ruplia milloin minkäkinlaisista hiusviritelmistä. Viime aikojen lookeista minua on eniten miellyttänyt "elähtänyt surffari". Myös toistuvat "yritän kasvattaa niskatukkaa ja parturi leikkasi sen jo kolmannen kerran pois vaikka nimenomaan käskin jättämään sen rauhaan" -tilitykset ovat tulleet tutuiksi.

Parturissakäyntien pohjanoteeraus tapahtui sitten viime viikonloppuna. Ensin löytyi hyvältä vaikuttava parturi, joka olisi kuitenkin maksanut 9000 ruplaa eli noin 230 euroa. Se on liikaa, jopa maailman kalleimmassa kaupungissa. Seuraava parturi oli edullisempi, ja osasi häivyttää elähtäneen surffarin ja loihtia tilalle kivasti leikatun ja kivan värisen kampauksen. Käynnistä jäi kuitenkin muistoksi mystinen niskasärky.

Kaksi päivää parturikäynnin jälkeen puhelimeni soi. Parturissakävijä sopersi kauhua äänessään, että hänestä tuntuu, että hänen niskansa on vereslihalla. Riensin käytävän toiseen päähän tarkistamaan tilannetta, joka näytti toisen asteen palovammalta ja näkyy suttuisesti kaikessa karmeudessaan allaolevassa kuvassa. Muuten hyvä parturi, mutta asiakkaan niskan blondaaminen orvaskettä myöten ei ehkä ollut ihan tarpeellista:



Minä olen lyhytjännitteinen ja laiska, ja haluan varjella päälakeani vaurioilta. Siksi menen huomenna Suomeen ja suuntaan rautatieasemalta ensimmäiseksi Hannan luo. Hanna on kiistatta Helsingin paras parturi ja sitä paitsi älyttömän hauska tyyppi.

Hannaa voisin suositella myös kampylobakteerin kantajille.

---------

Tänään soi Mamban Laura. Tämänkin Lauran hiukset kerran peitti olkapäät. Mutta siitä on jo hyvin kauan.

Enemmän suolaa

Moskovaan satoi eilisen ja viime yön aikana hiljalleen ohut kerros lunta. Lämpötila on muutaman asteen pakkasen puolella. Venäjällä se voi tietää vain yhtä asiaa: Suolaa, suolaa, enemmän suolaa. Ja kerta vielä kiellon päälle.

Kuorma-autojen armeija ajoi kaupungin keskustan läpi aamuyöllä ja suolasi kaikki valtaväylät. Syy: täällä ei ole talvirengaspakkoa ja liikenteessä joka vuosi kuolevien noin 35 000 venäläisen määrä on ilmeisesti katsottu riittävän suureksi nykyiselläänkin ilman, että sitä pitäisi peräänajo- ja muissa liukasteluonnettomuuksissa kasvattaa. Seuraus: kadut ovat tällä kelillä suolaisen litkun peitossa. Vähän kovemmalla pakkasella, vähän isommalla lumimäärällä kaduilla velloo kainaloihin asti ulottuva suolansekainen sohjomössö.

Suola laikuttaa nahkakenkiin valkoiset rannut, aukoo kengistä saumat ja saa haikailemaan kotimaahan jääneiden kumisaappaiden perään. Mutta sohjossa tarpominen 20 asteen pakkasella on kieltämättä ainakin suomalaisesta näkökulmasta varsin kiintoisa kokemus.

---------

Tänään soi minun syksybiisini, CMX:n Kauneus pettää. Pian vaipuu lumen peittoon maa.

Päivän Ruslan

Minulla oli joskus tapana ilahduttaa sähköpostilistatovereitani Päivän J***o -osuudella, jossa ruodittiin erään työpaikan pukeutumiskoodista poikkeavan työtoverin päiväkohtaista asukokonaisuutta.

Päivän J***o-osuus saa nyt jatkoa, tämä on nyt päivän Ruslan. Tässä ruoditaan sitä nykyisen työtoverin taannoin kohtaamaa elämänsä miestä, jolla oli omat hampaat, ei kammattua otsatukkaa eikä kasarityylistä pitkää niskatukkaa, ei tonttukenkiä eikä miesten käsilaukkua, ja joka oli kasvanut yli 170-senttiseksi eli ylittänyt kirkkaasti keskivertovenäläisen miespuolisen yksilön pituusnormin.

Tänään kävi kuitenkin ilmi, että täydelliseltä vaikuttanutta Ruslan-parkaa oli kutsuttu eilen nimellä "глухой татарин", kuuro tataari. Ja kuka nyt sellaista ristikseen ottaisi.

Sitäpaitsi Ruslanilla on kuitenkin kotona varmasti tonttukenkien rivistö. Ja naulakossa roikkuu monta miesten käsilaukkua.

---------

Tänään soi I love you for sentimental reasons. Niin kuin vaikka ne omat hampaat.

Kun alkaa sataa siniseltä taivaalta

Työkaveri näki viikonloppuna alikulkutunnelissa hengiltä hakatun nuoren miehen ruumiin.

Moskova on nuorten, rikkaitten, kauniitten ja menestyvien ihmisten kaupunki. Dolcen ja Gabbanan, Pradan ja Guccin, katumaastureiden, kasinoiden ja pintaliitoyökerhojen kaupunki. Muutama sentti, tai ehkä vain milli, tuon kimaltavan pinnan alla elää kuitenkin asemien, alikulkutunneleiden, lähiöiden ja porraskäytävien Moskova. Rujo, ruma ja saastainen. Lähes kaiken inhimillisyytensä kadoksiin juoneiden 40-vuotiaiden vanhusten, itseäni nuorempien, metrotunneleissa kerjäävien jalattomien sotainvalidien, kodittomien ihmisten ja kodittomien koirien Moskova.

Puhuimme maanantaina pitkään siitä, miten maailman pahuus rävähtelee täällä silmille paljon rajummin kuin Suomessa. Meillä huono-osaisetkin näyttävät hyväosaisilta moskovalaisiin kohtalotovereihinsa verrattuna, ruumiita ei jätetä kadulle makaamaan ja sellaiset vammat ja raajarikkoisuudet, joihin täällä törmää ellei nyt päivittäin, ainakin viikottain, on Suomessa pystytty hoitamaan jo pitkään. Ja siksi viikottain, ellei päivittäin, joutuu Moskovassa vastaamaan itselleen siihen yhteen, vaikeaan kysymykseen: Kävelenkö ohi, katsonko toiseen suuntaan, menetänkö samalla pienen palan omaa inhimillisyyttäni. Vai annanko kaiken näkemäni koskettaa, pilaanko päiväni, murehdinko asioita, jotka eivät murehtimalla parane. Tai otanko selville edes sen, mihin numeroon on soitettava, jos metrokäytävässä makaava nuori mies ei enää hengitä.

Suomi näyttää Moskovan pinnan alle vilkaisun jälkeen turvalliselta, siistiltä ja puhtaalta, inhimilliseltä lintukodolta. Tai näytti.

Tänään siinä kuvassa on särö.

---------

Tänään soi CMX:n Vierasta viljaa. Entä nyt?

Naamat is in kirjassa

Eilen se sitten tapahtui. En voinut enää vastustaa sähköpostiini singahtelevia Facebook-kutsuja ja johtuen ehkä siitä, että olen viime aikoina lukenut mainiota kirjaa riippuvuuksista, jäin oitis koukkuun. Sain alle vuorokaudessa yhytettyä yli 30 entistä ja nykyistä työkaveria, ystävää, työkaveriystävää, vanhoja koulukavereita, niitä, joiden kanssa lapsena leikittiin kirkonrottaa ja niitä, joiden kanssa aikuisena ei leikitty.

Ihmeellinen systeemi. Hauskakin. Taas yksi syy saada se pirunsikiö-nettiyhteys kotiin.

Mutta on reaalimaailmakin kivaa. Facebookissa ei voi nimittäin ainakaan toistaiseksi päästä oikeaan karhumaiseen halaukseen keskellä aamupakkasessa hytisevää Moskovaa. Tapasin siis työmatkalla yhden entisen pusikkoruokailijan. Tulipa hyvä mieli.

---------

Tänä aamuna soi Lasten liikennelaulu. Moskovan aamuruuhka kirvoittaa mielestä irti vaikka minkälaisia assosiaatioita.

Kranttu, krantumpi, sinkku

Kumppanin etsiminen on joskus vaikeaa. Kumppanin löytäminen on vielä vaikeampaa. Kumppanin kanssa yhdessä pysyttely se vasta vaikeaa onkin.

Kumppanittomuudelle etsitään usein syytä siitä, että ihminen on liian kranttu. Kukaan ei kelpaa, ranskalaisilla viivoilla täydellinenkin vastakkaisen sukupuolen edustaja aiheuttaa vain "ihan ok" -reaktioita. Jos on tavis, on tylsä. Jos on erikoinen, on rasittavan hullu. Jos näyttää kreikkalaiselta jumalalta, on liian komea. Jos ei näytä, ohitetaan olankohautuksella.

Onneksi on Venäjä. Täällä paranee kaikki liiallinen kranttuus, madaltuvat kriteerien tikapuut ja arkipäiväistyvät prinsessahaaveet. Vai mitä sanotte tästä tänään kuulemastani kommentista, jonka muuan Ruslan työtoverin sielusta kirvoitti:

"Mää tapasin eilen elämäni miehen. Sillä oli omat hampaat!"

---------

Tänään soi Sibeliuksen viikonloppuna päähän iskeytynyt Karelia-sarja. Kovin on kansallisromanttinen olo.

Ensilumen viikonloppu

Vierasvirta Suomesta jatkuu tasaisena. Kanttori kainaloon ja menoksi -teemaviikonloppu takana. Välillä viikonloppu meinasi lipsahtaa työnteon puolelle, mutta viihteellä kuitenkin pysyttiin, rimaa hipoen.

Moskovassa oli vieraana muuan Henri, joka ilahdutti kahteenkin eri otteeseen. Taas sai olla ylpeä meidän pojista maailmalla (vrt. taannoinen Negativen keikka). Lauantaiseen konserttiin oli hyvä yhdistää myös pikajuoksutyyliin suoritettu "näe Tretjakovin gallerian helmet viidessätoista minuutissa juuri ennen sulkemisaikaa" -kierros. Liikunnallista aktiviteettia tarjosi sunnuntai-iltapäivän pohjois-atlanttinen yhteistyökeilaus kera belgialais-luxemburgilais-kanadalaisen seurueen.

Ruokapuolella pysyttiin koko viikonloppu tiukasti tutulla ja turvallisella ukrainalais-georgialaisella linjalla. Vieras ihastui erityisesti Шоколадница-ketjuun - kukapa ei. Moskovaan sateli viikonloppuna ensilumi ja sormet ja korvat kohmeessa oli ihana vetäytyä säännöllisin väliajoin kupposelle kuumaa. Punaiselle torille asti emme valitettavasti päässeet eilisen kansallisen yhtenäisyyden päivän vuoksi, mutta Kremlin punaisia tähtiä pystyi toki ihastelemaan hieman kauempaakin. (Ai mikä kansallisen yhtenäisyyden päivä? Ei kukaan tiedä. Marraskuun alussa on juhlittu lokakuun vallankumouksen vuosipäivää ja kun sen juhlistaminen ei nykysuhdanteessa ole ihan poliittisesti korrektia, oli keksittävä joku juhlapäivä tilalle. Kansallisen yhtenäisyyden juhlistaminen vastenmielisen rasistisella Venäjällä on tietysti oma lukunsa, josta saatan joskus kirjoittaa hieman lisää.)

Viikonlopun ehdoton kohokohta oli kuitenkin lähikortteleideni nähtävyyksien ykkösnähtävyys, Tolstoin kuolinmökki, josta irtosi useammatkin makeat naurut. On se ihan hienon näköinenkin.

---------

Tänään soi tuliaisiksi saatu SMG:n uusi levy. Erityisesti kappale numero kolme, Lopulta olemme kuitenkin yksin. Ehkä tämän vuoden täydellisin laulu.

"katso, minä opin irrottamaan
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen"

Valokuvanäyttely

Kun ei ehdi itse bloggailla, voi tarjoilla muiden blogeja korvikkeeksi.

Tässä mainio blogi nimeltä Moskovan herkät kasvot. Sampon kuvista voi bongailla minunkin Moskovaani. Valitettavasti bloginpitäjä on poistunut Moskovasta joten päivityksiä ei ole luvassa tähän blogivinkkiin.

Mutta se nettiyhteys kyllä vielä joku päivä ilmestyy kotiini. Ennen pitkää. Tai lyhyttä.

---------

Tänään soi Jenni Vartiaisen kappale Mustaa kahvia. No joo.

Koti-ilta

Kaikki sinkut haikailevat aina koti-iltojen perään. Siis sellaisten, että toinen tuo toiselle ihan tosta vaan spontaanisti ruusuja työmatkan varrelta, sitten tehdään yhdessä ruokaa jutustellen päivän tapahtumista, avataan ehkä viinipullo, katsotaan vaikka hyvä elokuva yhdessä.

Mitä sitä suotta haikailemaan. Täydellisen koti-illan voi hyvin toteuttaa myös sinkkuna, ainakin jos on Hetskuja lähipiirissä. Oli ruusut, oli viini, oli kokkaus, oli maissi-porkkanakeittoa alkuruuaksi ja punajuuripihvejä kera Waldorffin salaatin pääruuaksi ja Pancho-kakkua ja teetä jälkiruuaksi.

Ei ollut hyvä leffa. Siitä on jo kirjoitettu arvostelu täällä. Jos katsoo elokuvaa hidastuksella, näkee minun vilahtavan niin, että saattaa jopa tunnistaa. Oli sydäntäsärkevää katsella suurin toivein elokuvan äärelle asettuneen toverin illuusioiden murskautumista. Lähes kaikki henkilöhahmot olivat ihan vääränlaisia, puolet kirjan tapahtumista oli korvattu jollain omituisilla, tarinaan kuulumattomilla ja ihan väärän kuvan henkilöiden suhteista antavilla kohtauksilla. Helsinki näytti kyllä kauniilta, mutta silti jotenkin kuorelta. Ja alussa ilahduttanut Kari Heiskasen persekin vaihtui puolessa välissä elokuvaa kitkeräksi toteamukseksi: "Tuo mies näyttää välillä ihan silliltä."

Pettymystä piti lievittää katsomalla puolet Timo Koivusalon Kalteva torni -elokuvaa. Siitä tuli parempi mieli. Mieltä parantaa entisestään tietoisuus siitä, että Miska-karhukassissa kannettiin tänään töihin muovirasioissa maissi-porkkanakeittoa, punajuuripihvejä, Waldorffin salaattia ja kolme neljäsosaa Pancho-kakusta. Kerrankin osasimme valmistautua työmaaruokalan kiinnioloon oikein.

---------

Tänään pitäisi soida Miljoonasateen Marraskuu, mutta sitä ei löydy levyvalikoimista.