Kun alkaa sataa siniseltä taivaalta

Työkaveri näki viikonloppuna alikulkutunnelissa hengiltä hakatun nuoren miehen ruumiin.

Moskova on nuorten, rikkaitten, kauniitten ja menestyvien ihmisten kaupunki. Dolcen ja Gabbanan, Pradan ja Guccin, katumaastureiden, kasinoiden ja pintaliitoyökerhojen kaupunki. Muutama sentti, tai ehkä vain milli, tuon kimaltavan pinnan alla elää kuitenkin asemien, alikulkutunneleiden, lähiöiden ja porraskäytävien Moskova. Rujo, ruma ja saastainen. Lähes kaiken inhimillisyytensä kadoksiin juoneiden 40-vuotiaiden vanhusten, itseäni nuorempien, metrotunneleissa kerjäävien jalattomien sotainvalidien, kodittomien ihmisten ja kodittomien koirien Moskova.

Puhuimme maanantaina pitkään siitä, miten maailman pahuus rävähtelee täällä silmille paljon rajummin kuin Suomessa. Meillä huono-osaisetkin näyttävät hyväosaisilta moskovalaisiin kohtalotovereihinsa verrattuna, ruumiita ei jätetä kadulle makaamaan ja sellaiset vammat ja raajarikkoisuudet, joihin täällä törmää ellei nyt päivittäin, ainakin viikottain, on Suomessa pystytty hoitamaan jo pitkään. Ja siksi viikottain, ellei päivittäin, joutuu Moskovassa vastaamaan itselleen siihen yhteen, vaikeaan kysymykseen: Kävelenkö ohi, katsonko toiseen suuntaan, menetänkö samalla pienen palan omaa inhimillisyyttäni. Vai annanko kaiken näkemäni koskettaa, pilaanko päiväni, murehdinko asioita, jotka eivät murehtimalla parane. Tai otanko selville edes sen, mihin numeroon on soitettava, jos metrokäytävässä makaava nuori mies ei enää hengitä.

Suomi näyttää Moskovan pinnan alle vilkaisun jälkeen turvalliselta, siistiltä ja puhtaalta, inhimilliseltä lintukodolta. Tai näytti.

Tänään siinä kuvassa on särö.

---------

Tänään soi CMX:n Vierasta viljaa. Entä nyt?