Viimeinen kesäinen viikonloppu

Ei auttanut kuvallisten postikorttien teoria. Bloginpäivitystiheys ei kasvanut. Nyt istun kuitenkin työpaikallani vankina odottamassa, että tapahtuma, jonka takia on koko päivä ja ilta sinkoiltu sinne tänne ja puhuttu kaikissa puhelimissa yhtä aikaa, alkaisi tapahtua ja pääsisin netittömään kotiin. On siis aikaa myös blogille, kerrankin.

Ajattelin viettää rauhallisen, aktiviteeteista vapaan viikonlopun, pestä vähän ikkunoita ja tuumiskella vähän elämääni. Ja valmistaa makaronilaatikkoa. Eipä tullut pestyä, tuumiskeltua eikä valmistettua, mutta tulipa vietettyä mukava viikonvaihde. Lauantaina edellä mainitut tervehenkiset askareet torpedoi aamulla saapunut kutsu lähteä autoretkelle Abramtsevoon. Ilma oli kuin morsmaikko, joten mielelläni hylkäsin ikkunanpesun ja auton kyytiin hyppäsin. Pienenä ihmeenä voi pitää sitä, että päädyimme kuin päädyimmekin kolmen tunnin ruuhkassa matelun jälkeen perille noin 50 kilometriä Moskovasta sijaitsevaan, vähän meidän Tuusulanjärveä vastaavaan taiteilijakartanoon - paikalliselta ravintoloitsijalta saamamme opaskartta kun oli tätä luokkaa:



Abramtsevossa oli kauniita puurakennuksia, hienoja taideteoksia, massoittain hääpareja ja älyttömän hieno puisto, joka oli ruskassa parhaimmillaan. Kamera unohtui autoon.

Seuraavana aamuna olin taas ryhtymässä ikkunanpesuun, kun kävi kutsu lähteä Tsaritsinoon. Se puolestaan on Moskovassa entisen heilani kotinurkilla sijaitseva kesäpalatsialue, jossa en heilasta huolimatta ole tullut koskaan käyneeksi. Metroilin siis innolla tapaamispaikalle. Pari muutakin moskovalaista oli keksinyt, että kyseinen puisto on kiva paikka viettää aurinkoista syyskuun sunnuntaita:



Väkeä oli sen verran rutkasti, että hetken nurtsilla istuskelun jälkeen totesimme suomalaista korpisielua korpeavan moisen tungoksen ja siirryimme kohti väljempiä puistoja, nimittäin Kolomenskojeen. Sekin on entinen palatsialue Moskovassa, nykyisin oikeinkin viehättävä puisto varsin lyhyen matkan päässä keskustasta. Siellä oli vähemmän ihmisiä mutta enemmän mäyräkoiria kuin Tsaritsinossa.

Vegetaristien syysretki päättyi sitten lopulta tähän:



Lihaa. Nam.

Mahat täynnä sashlikkia läksimme valumaan koti metroa. Näimme vielä ennen puistosta poistumista talon, jota peiteltiin juuri höyhenillä:



Miksi, oi miksi? En minä vaan tiedä.

Tämä on Venäjä. Täällä tapahtuu kummallisia asioita.

---------

Tänään ei soi mikään, koska rikkinäiseksi luulemani mutta sittenkin ehjä DVD-soitin-kotiteatteri-musiikinkuuntelulaitteisto saapuu luokseni vasta torstaina.

Postikorteissa on kuvat, osa yksi

Koska en ehdi kirjoittaa, mutta haluan silti sitkeästi ylläpitää blogiani siihen asti kunnes saan sen puhelinlinjan, ja sitten joku kaunis päivä sitä linjaa pitkin kulkevan netin kotiin, keksin eilen oivan keinon ongelman ratkaisemiseksi. Tarjoilen tästä eteenpäin kuvallisia postikortteja, koska ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Ehkä muutama sananen silti, ainakin tämän ensimmäisen kuvan selventämiseksi:

Moskovan ilma on saastunutta ja likaista. Se johtuu kaiketi enimmäkseen autoista, ehkä jostain neukkuajan teollisuuslaitoksista ja energiantuotannostakin, en tiedä varmasti. Joka tapauksessa se on niin likaista, että vaikkapa kehätien laitaa pitkin kulkeminen ruuhka-aikaan sattuu keuhkoihin. Ja flunssa, joka kestää normaalisti viikon, ei erkane ilmansaasteiden raskauttamista keukoista edes kahdessa viikossa. Epäilen, että välittömässä läheisyydessäni sijaitseva esimieheni määrää minut kohta pakkohoitoon kun kyllästyy jatkuvaan ovenraosta raikuvaan köhimiseen. Mutta eihän flunssaa voi parantaa, eikä hengitysilmaa vaihtaa toiseksi.

Tässä todiste ilman likaisuudesta. Kuva esittää rättiä, jolla on pyyhitty ikkunalauta sisäpuolelta sen jälkeen kun ikkunaa on pidetty auki kolmen päivän ajan.

Köh!




---------

Tänään soi Miljoonasateen Rakkaus on lihaa. Tai likaa.

Tuliaiset tupaan

Ensi alkuun paheksuntaa, itseen kohdistuvaa: Jos on blogi, sitä kuuluu päivittää. Jos tietää, että rakkaat ja läheiset ihmiset kaipaavat kiihkeäasti kuulumisia (tai sitten niillä vain on töissä tylsää, mikä sekin on parempaa hyvempi syy), niitä kuuluu heille tarjoilla.

Sitten seliseli-osuus: Jos ei ole nettiä kotona, on vaikea pitää nettipäiväkirjaa, jos töissäkään ei ole aikaa sen päivitykseen. Semminkin kun on taipumus unohdella muistitikkua sinne sun tänne tai tallentaa muistitikulle kuuluvat blogipäivitykset johonkin netittömän kotikoneen uumeniin. Nettiä taas ei saa kotiin, ennen kuin on toimiva puhelinlinja, koska netti kulkee samaa linjaa pitkin kuin puhelin. Puhelinlinjasta on allekirjoitettu sopimus, mutta kukaan ei tiedä, koska linja yhdistyy. Ihan samalla tavalla kuin kukaan ei tiedä, koska tulee juomavesihana, milloin dvd-soitin korjautuu, verhotangot asentuvat ja palohälyttimet löytävät paikkansa.

Mutta nyt niitä kuulumisia. Järjestin viikonloppuna tupaantuliaiset. Huomasin, että ei 30 hengen kemujen organisointi niin vaikeaakaan ole, varsinkin jos on ystäviä joita voi nakittaa kantamaan kaupasta viinaa. Ja ruokaa. Kumpikaan sortti ei loppunut kesken, vieraat näyttivät viihtyvän, ruoka ja juoma ja YYA-jälkiruoka (venäläisiä konvehteja aaltovaasissa) maittoivat, kaikki kehuivat asuntoani viihtyisäksi, juuri mitään ei hajonnut ja sitä 89 ruplan kenkätelinettä ei lasketa koska se oli jo valmiiksi ihan rempula.

Sain myös ennätyksellisen määrän tupaantuliaislahjoja: Viiniä ja muita pullotteita hyllyllisen, suklaakonvehteja lukemattomissa eri kokoonpanoissa, ruusuja ja muita leikkokukkia, lisäksi sain poliittisen fiikuksen, kirjeenvaihtajasuitsukkeita, ällöromanttisen neuvostoelokuvan, munaleikkurin (vierashuoneeseen juhlien ajaksi muuttanut vuokratyövoima Hetsku kaipasi sitä bileitä edeltävänä aamuna) sekä hienonhienon Moskovan kartan keittiön seinälle. Ja oman momentin valtion ensi vuoden puolustusbudjettiin. Kannattaa siis järjestää tupaantuliaiset, melkein kuin olisi joulu. Lisäksi minulla on nyt korkean tason nojatuoli.

Moskovassa on tänään harmaata, töissä on kiirettä mutta se on kivaa ja osaan jo tehdäkin jotain itsenäisesti, ajattelin nyt mennä pesemään loput kolme ikkunaa mutta en ehkä viitsi.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

---------

Tänään soi Ultra Bran Poika vuoden takaa. "Tää menee ihan hyvin."

Appelsiiniajatuksia

Eilinen oli Midas-päivä. Laurakaisan osalta sen vaikutukset ulottuivat myös työelämän ulkopuoliseen maailmaan. Sauna, valitus ja blini - siinä lääkkeet, jotka Hetskun kanssa keksittiin.

Tänään pohdinnassa: Elämä kaikkinensa. Kompromissit. Itselleen valehtelu, ja muillekin. Rakkauspaketit. Hinta, minkä kaikista jutuista joutuu väistämättä maksamaan. Vauvat. Tahdosta riippumattomat ihmissuhteet. Asiat, joilla on merkitystä ja asiat, joilla ei oikeasti ole. Se, kuuluuko CMX:n uusi levy edellä mainituista ensimmäiseen vai toiseen kategoriaan. Se, että miltään ei koskaan pitäisi tuntua ja jos tuntuu siltä, että pitäisi tuntua joltain, on syytä huoleen. Murrosikä kolmekymppisenä. Oikea ja väärä. Onnellisuus, elämän tarkoitus, rikkinäinen dvd-soitin, ikuisuuksia jatkuva flunssa, kuinka asentaa verhotangot ja mihin kuuluu sijoittaa palohälytin.

Ja pari muuta, vähän pienempää.

Mutta jos oikeasti haluaisi elämän, missä appelsiinit tuotaisiin eteen mehukkaina, valmiiksi kuorittuina ja haarukka lautasen viereen tarjoiltuna, ei voi olettaakaan olevansa tyytyväinen. Koskaan. Mihinkään.

---------

Tänään soi CMX:n Talvikuningas. Jestas mikä taideteos.

Pikavuoro Groznyihin

Maanantai-illan ohjelmassa oli kävelyretki Varpusvuorille ihailemaan Moskovaan yliopiston näköalatasanteelta ja sitten Luzhnikin olympiakompleksin kautta Novodevitshin luostarille. Kaikki nämä kunnianarvoisat nähtävyydet sijaitsevat kävelymatkan päässä kotoani.

Oikoreitti Luzhnikin parkkipaikan läpi johti kuitenkin melko mielenkiintoiseen ja hämmentävään löytöön: kävelymatkan päässä kotoani sijaitsee myös hiukan maailmanlopputunnelmainen tee se itse -terminaali Tšetšenian ja Dagestanin busseille. Katsoimme metron ikkunasta jo yliopistolle mennessä (toim. huom. Varpusvuorten metroasema sijaitsee sillalla Moskova-joen yllä ja muistuttaa suuresti Siilitien asemaa Helsingissä) parkkiksella parveilevia busseja ja mietimme molemmat Jiin kanssa, mietintöä tosin ääneen lausumatta, että Luzhnikilla taitaa olla jokin junnujalkapalloturnaus tai vastaava. Lähemmäs päästyämme huomasimme ensin, että bussit ovat todella rähjäisiä ja niitä on todella paljon. Bussien ympärillä parveilevien ihmisten ulkoasukin oli ennen muuta rähjäinen. Monessa bussissa oli kiinni rekan perävaunu, joista ainakin yksi oli täynnä lentokoneen istuimia.

Hämmästelimme näkyä hetken ja kiersimme sitten bussirivistön etupuolelle selvittämään, mihin kaikki nämä ajoneuvot olivat matkalla - ilmeisestikin kauas, koska niiden sisällä näkyi patjakasoja ja muita yön yli matkustukseen viittaavia tunnusmerkkejä. Näimme ensin busseja, jotka olivat matkalla Mahatshkala- ja Derbet -nimisiin kaupunkeihin, jotka eivät sanoneet yhtään mitään. Lähistöllä sijaitsevasta Luzhnikin torista tein sen virheellisen johtopäätöksen, että kyseiset kaupungit sijaitsevat jossain halpatuontimaa X:n ja Venäjän rajalla, josta torikauppiaat roudaavat myytävää Moskovan kulutusjuhlille. Kotona kävi ilmi, että kyseiset paikkakunnat ovat itse asiassa Dagestanissa.

Jatkoimme matkaamme kolmannen ja viimeisen bussirivistön ohi kohti Luzhnikin portteja. Käännyin vielä luomaan silmäyksen maailmanlopun bussiasemalle, ja silloin huomasin tutun nimen: viimeinen rivi busseja oli matkalla Groznyihin.

Nyt tiedämme siis senkin, mihin kyytiin pitää hypätä, jos sattuu olemaan asiaa sinne suunnalle.

---------

Tänään on soinut eilisen flunssan- ja pahanmielenparannusleffan jälkimainingeissa Tyttö sinä olet tähti -elokuvan soundtrackilta päähenkilö Nellin esittämä Pidä musta kii. Elokuva, joka sai eilen miettimään lähinnä sitä, että kaikki olisi ihan hyvin jos olisin 20-vuotias - mutta kun en ole.

Kun pietarilaiset Moskovan valloittivat

Vikkelä vierailuviikonloppu takana.

Perjantaina päädyimme australialaisten sisäänpäinlämmittelybileiden kautta erään nimeltä mainitsemattoman suomalaisen metsäteollisuuden konsultointiyrityksen edustajan taluttamina baariin, johon ilmeisesti kaikki Moskovaan tulijat päätyvät, halusivatpa sitä tai eivät. Metsäteollisuuskonsultti kertoi hurjia juttuja nuoruudestaan, joka ei tosin ollut juuri sen kauempana kuin allekirjoittaneenkaan nuoruus. Väsähdimme ennen viimeistä metroa ja kolistelimme kotiin.

Kaikki muut paitsi keuhkojaan pihalle aamutuimaan kakonut A. Kalashnikov nukkuivat pitkään ja sen jälkeen nautimme despoottiemännän itsensäkin mielestä melko porvarillisen aamupalan, joka alkoi tietenkin traditionaalisesti maailman parhaan Martan keittämällä maailman parhaalla puurolla. Yskivä Kalashnikov diagnosoi itselleen bronkiitin ja ennen kaupungille suuntaamista piipahdimme apteekissa. Potilas nautti apteekin edustalla saksalaisia pillereitä ja huuhteli ne alas nestemäistä pitsaa erehdyttävästi muistuttavalla yskänlääkkeellä, ja sitten olimme valmiit kohtaamaan 860-vuotiaan Moskovan.

Kävimme ihastelemassa Maksim Gorkin kotimuseon art deco -rappusia ja sen jälkeen menimme notkumaan kahvilaan, syömään blinejä ja juomaan kahvia ja kaakaota. Sain yhden viikonlopun aikana vaivaksi asti toistuneista onnestaitkemiskohtauksistani, kun kaikki oli vain niin täydellistä juuri sillä hetkellä: kuuma kaakao kirpeänä syyspäivänä, sieni-lohiblini, viihtyisä kahvila, uusi elämä Moskovassa, ympärillä kasapäin fiksua, kivaa ja hauskaa seuraa... Sitten hieman kirjakauppakiertelyä, lisää kaupungillahengausta, Solohovin hukkuvat hevoset ja lopulta mutkan kautta kotiin elpymään päivän urakasta ennen illallista.

Illalla löysimme pienen haeskelun jälkeen anniskeluravintolan. Epäilen, että lauantai-ilta kera mojitojen ja Jiin legendaaristen tanssimuuvien ei jää viimeiseksi iloiseksi illanvietoksi kyseisellä klubilla, sen verran kotoisaksi siellä olonsa tunsi. Suomirokkibaaria siellä ei kuitenkaan jostain syystä ollut. Täydellisen baarin löytymistä edeltävä haeskelu oli hedelmällistä sekin, murjotimme oluttuopit nokan edessä puolityhjän Konsulin nurkassa mahat pullollaan hatsapuria ja puhuimme työasiaa. Selvisi sekin, että haluan edelleen mennä naimisiin maistraatissa ruokatunnilla. Semminkin kun ainoana toisena vaihtoehtona on hääjuhla, jossa kukaan ulkopuolinen ei pysty osoittamaan sulhasta morsiamen ympärillä parveilevista miehistä. Toivomme, että hän ei ollut ainakaan se yksilö, joka niisti nenänsä hääpuvun laahukseen.

Eilinen sunnuntai oli elämysten päivä. Laiskan aamun jälkeen lähdimme kävelemään Gorkin puiston läpi kohti uutta Tretjakovin taidegalleriaa. Kun kerran huvipuistossa olimme, sijoitimme 200 ruplaa kummitusjunaan, joka oli ihan hirveä. Mitään varsinaisesti pelottavaa siellä ei ollut, mutta hiihtohissityyppinen jalat ilmassa roikkuminen ei tuntunut kivalle, semminkin kun pitkät kintut osapuilleen laahasivat lattioita. Kauniiksi lopuksi se lattia vielä putosi jalkojen alta. Kokemus oli niin karmaiseva, että järkyttyneet mielemme päätyivät lopulta juoksemaan karkuun kahta pelleä pitkin Gorkin puiston käytäviä.

Sitten taide-elämys. Moskovassa on Tretjakovin galleria, ja sitten on uusi Tretjakov, joka on hieman Kiasmaa vastaava nykytaiteen museo. Tosin paljon parempi. Tällä hetkellä esillä Mustat neliöt sun muut kuolemattomat klassikot, Ultra Bran levynkansia myöten. Unohduimme Jiin kanssa katselemaan 80-luvun neuvostoliittolaisia uutispätkiä ja jouduimme kiitolaukkaamaan lopulta kaikki kiinnostavat avantgarde-salit läpi saadaksemme muun seurueen kiinni, koska joku oli puhunut jotain sushista emmekä halunneet menettää siitä palaakaan. Hyvää oli, kannatti laukata. Jälkiruokakakkukahvit Hetskulla naapurissa, ja sitten trollikalla Detskii Mir -tavarataloon ostamaan kaikille kummi-ynnä-muille lapsille neuvostoliittolaisia muovileluja. Paitsi että katu suljettiin juuri kun ajattelimme hypätä trollikkaan, ja jouduimme turvautumaan metroon. Seuraavaksi tappelimmekin sitten keskustan kansoittaneiden miliisien kanssa kun Moskovan synttärijuhlien vuoksi kaupungin pääkadut oli suljettu autoilta ja paikoitellen myös jalankulkijoilta. Oli omituista kävellä keskellä Tverskajaa, jossa normaalisti kaahaa tauoton Mersu-Lexus-ynnä-muut-kivitalonhintaiset-ajopelit -ralli. Moskovalaiset näyttivät juhlivan kaupunkiaan varsin coolisti, tai sitten coolius johtui viileästä ilmasta ja juhlapäivästä numero kolme.

Reippaat naispuoliset matkalaiset suuntasivat illan jo muututtua yöksi kohti Leningradin asemaa ja Pietarin kaupunkia, ainoa miesvieras jäi kuljeskelemaan pitkin Moskovaa vielä yhdeksi päiväksi. Uusi kotini on nyt myös käytännössä todettu toimivaksi bed&breakfast -paikaksi, joten tervetuloa siis, loputkin ystävät ja kylänmiehet. Team "Hullut pietarilaiset" ovat toki myös tervetulleita uusintakierrokselle.

---------

Tänään soi Alla Pugatshovan Arlekino. Hahahaha-ha-ha-hahaha-ha.