Viimeinen tango Moskovassa

Vai Pariisissa?

Kuten Moskovan postikorteista on voinut lukea, Laurakaisa on muuttanut takaisin Suomeen. On siis aika summata yhteen kulunut blogivuosi ja julkistaa jatkosuunnitelmat.

Kun lähdin Moskovaan, minun oli tarkoitus olla siellä kolmesta neljään vuotta ja pysyä senkin jälkeen saman työnantajan palveluksessa jossain muualla. Nyt, vajaan vuoden kuluttua tilanne on se, että olen kohta virkavapaalla jolta en ole lainkaan varma palaavani, ja Moskovan komennus jäi huomattavasti alkuajatuksiani lyhyemmäksi. Joskus elämä paiskaa eteen kiven, jonka kääntämättä jättämisen tietää myöhemmin kaduttavan enemmän kuin kaikki kääntämisen seuraukset yhteensä. Siksi lähden, syitä lähtööni on sysissä kuin sepissäkin.

Olen iloinen siitä, että päätin muuttaa Moskovaan. Työelämävinkkelistä vuosi oli vauhdikas, hieno ja antoisa. Sain paiskia töitä itseäni fiksummassa seurassa ja kivojen ihmisten kanssa. Tutustuin moneen uuteen ihmiseen, joita nykyisin tituleeraan ystävikseni. Vaikka Moskovan-vuosi olikin aikalailla työpainotteinen, jälkikäteen ajateltuna ehti siihen mahtua paljon muutakin. Hienoja kokemuksia ja elämyksiä, huimaa onnea, viiltävää pettymystä, innostusta ja uupumusta, harmaata arkea ja sen yläpuolelle kurkottavaa juhlaa. Elämää, kaikkinensa.

Moskovasta jään kaipaamaan varmasti suurta osaa identiteetistäni, kun nyt vaihdan työpaikkaa kokonaan toiseen. Tietenkin ihmisiä, teitä kaikkia tärkeitä ja rakkaita. Sitä osaa työstä, joka oli kivaa, hienoa, merkityksellistä ja vauhdikasta. Sataa neliötä Frunzen rantakadulla. Shokoladnitsaa, georgialaisia ravintoloita ja muita ruokajuttuja. Moskovaa, joka on suuri, mahtava ja järjetön, kontrasteja pullollaan ja liikaa kaikkea.

Moskovasta en jää kaipaamaan pakkotahtista työntekoa ja työn ja muun elämän sotkeutumista toisiinsa noin sataprosenttisesti. En läheskään kaikkia ihmisiä. Sitä osaa työstä, joka oli rankkaa, kurjaa ja ikävää. Liikennettä, saasteita, mölyä ja melskettä.

Jotain menetän, jotain saan tilalle. Ehkä vielä joskus palaan Moskovaan, se ajatus lohduttaa. Sekin, että en luule vaan tiedän että ne omat ihmiset tulevat kyllä säilymään mukana tästä elämänvaiheesta seuraavaan. Aina joku putoaa pois mutta ne oikeasti tärkeät jäävät. En oikeasti tarvitse sataa neliötä mihinkään, vähempikin riittää. Ja Moskovassa on vielä pari-kolme vuotta pitkä rivi kyläpaikkoja, joihin tietää olevansa tervetullut silloin kun Helsigin pienuus, mitättömyys, järkevyys, kontrastien ja kaiken muunkin vähyys alkaa puuduttaa.

Kiitos kaikille teille, jotka olette Moskovan postikortteja lukeneet. Lupaan, etten jatkossakaan hylkää Kirjallisesta elämästäni kiinnostuneita.

---------

Tänään soi perjantai-iltana läksiäisissä huudatettu Kirkan Hetki lyö. Näkemiin ja kuulemiin.

Entä jos

Pitkästä aikaa päiväkirjablogitekstin sijaan vähän kaunokirjallisempaa otetta, olkaa hyvä. Kirjoitettu Suomen EU-puheenjohtajuusiylijäämävihkoon Hetskun hikisessä makuuhuoneessa Moskovan yössä. Sitaatti on Arno Kotron:


Mies kysyi, nainen vastasi.

Sillä tavoin se ei ollut alusta saakka, mutta loppuun asti se tulisi niin olemaan. Miehen lyhyet kysymykset ja naisen pitkät vastaukset loivat illuusion keskustelusta - niin todellisen, etteivät mahdolliset sivustaseuraajat olisi koskaan huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vain kaikkein tarkkaavaisin kuulija olisi ehkä, pitkään sananvaihtoa seurattuaan, huomannut virheen. Sen, ettei nainen koskaan kysynyt mitään. Eikä mies ikinä vastannut.

- Hyvä niin, totesi mies kerran, tyytyväisenä jälleen yhteen saamaansa vastaukseen.

- Tästä asiasta olemme harvinaisen samaa mieltä, myönsi nainen.

- Tästäkin, huomautti mies, yhteenkuuluvuuden tunnetta tavoitellen.

- Tästäkin vähästä, lisäsi nainen, ja ajatteli kiitollisia ajatuksia.

Sitten tuli uusi lyhyt kysymys ja siihen uusi pitkä vastaus, mutta nainen ei unohtanut ohimennyttä hetkeä, jolloin totuus välähti hänen edessään haikeana ja surumielisenä, oikeassa olemisessaan viiltävänä:

"entä jos juuri se,
mikä meille on yhteistä
erottaa meidät?"

---------

Tänään soi Eppu Normaalin Pari kaunista riviä. Eilisen junakeskustelun - ei siis fiktiivisen vaan oikean keskustelun - kaikuja.

Postikortti Moskovasta

Terveiset Moskovasta!

Täällä on hikistä ja Hetskun päässä kasvava karvalakki mahtaa kuumottaa. Junassa nukutti huonosti. Oli kummallista tulla takaisin johonkin, josta oikeastaan jo lähti yhden kerran, ja kohta lähtee toisen kerran, kokonaan.

Mutta Moskovassa on hienoakin. Ainakin Swissotel Krasnie Holmin Sky Barista asiaa sushilautasen ja mojiton äärellä tarkastellessa. Tai auringonlaskua Leninin jalkojen juuressa ihastellessa. Tai Hetskulla ranskalaisia perunoita majoneesin ja ketsupin kanssa käristäessä. Moskova-asioita. Täällähän ne ovat.

----------

Tänään soi Absoluuttisen Nollapisteen Hyviä muistoja, huomenna suihkuun. Tai ehkä vielä tänään.

Optimaalisessa blogimaailmassa

Jos on olemassa optimaalinen blogimaailma, muutan huomenna sinne.

Sitten voin kirjoittaa hauskoja, oivaltavia, yksityiskohtaisia tekstejä kesälomastani. Siitä, kuinka olin yksin mökillä, katselin järveä laiturinnokasta, rakensin puupinoa ja lämmitin saunaa. Ja tajusin, että tästä nauttiakseen on pitänyt tulla niin aikuiseksi, että oivaltaa elämän olevan tässä ja nyt eikä missään jossain muualla. Tai vaikka Ilosaarirockista, virkamiesrokkareista jotka sateen sattuessa kääntyivät portilta pitsalle. Niistä samoista, jotka sunnuntaina makasivat auringonpaisteessa pressun päällä ja illalla rakastuivat uudelleen Mike Pattoniin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Voisin kertoa, miltä tuntui ensin mennä takaisin kaupunkiin, jossa on viettänyt opiskeluelämänsä, siirtyä sieltä mummon ja ukin entiselle kesämökille, jossa on viettänyt kaikki lapsuuden hikiset kesät, ja sitten rajan yli Karjalaan, jossa on viettänyt muuten vaan mukavia työ- ja opiskelutuokioita. Ja palata sitten takaisin kesämökille pumppaamaan jättikokoista kumiankkaa täyteen ilmaa.

Tässä maailmassa, jota nykyisin asutan, on uupumus ja univaje. Siksi kesämuistoja vain maistiaisiksi.

---------

Tänään soi Faith No Moren Midlife Crisis. Mies, jolla on joskus ollut maailman paras bändi, osasi tehdä myös maailman parasta gangsteri-iskelmää.

Mikä on sun taivas?

Kirjoitettu sunnuntai-iltana heinäkuun 6. päivänä vuonna 2008

Näin kysyttiin joskus taannoin Mana Manan biisissä. Kysymys on hyvä.

Vielä parempi se on siksi, että olen löytänyt vastauksen.

Mun taivas on kahlata saunan jälkeen pieneen, Savon ja Karjalan rajalla sijaitsevaan kikasvetiseen järveen, kiskaista muutama veto uuden kesämökkiläisen työlistalla olevan harvennettavan kaislikon läpi avoveteen ja sitten uida hitaasti pitkin ilta-auringon siltaa viileässä, tyynessä vedessä.

Siinä on kaikki, mitä nyt haluan ja tarvitsen.

Taivas on tässäkin hetkessä, kun istun pöydän ääressä ja kirjoitan tätä, katselen ikkunasta iltaruskoa. Järvelle nousee usva, sadekuuron viimeiset pisarat ropisevat kattoon. Mökissä on lämmin, minulla on pienenpieni, uusi ja kaunis valkoinen läppäri. Pöydällä on puoliksi luettu Leijat Helsingin yllä pokkariversiona. Minulla on oma mökki.

Pokkari on vuonna 2001 maksanut Suomalaisessa kirjakaupassa 51 markkaa enkä edes yritä väittää, etteikö rahalla voisi joskus ostaa onnea.

Järven toisessa päässä on maantie, josta kuuluu toisinaan ohi ajavan auton vaimea ääni. Se muistuttaa toisesta maailmasta, joka sekin on olemassa. Helsingistä, Moskovasta, Pietarista, Pariisista, Berliinistä, miksei Puumalastakin. Maailmasta, joka kohisee jossain maantien päässä, odottaa mukaansa.

Todellinen elämä on siellä, maantien päässä, muualla. Taivaaseen ei voi jäädä asumaan.

On silti hyvä, että tuli ex tempore, vähän vahingossa, sen kummemmin harkitsematta hankittua ihan oma taivas.

---------

Päivän biisi siis Mana Manan Mikä on sun taivas.

mitä sä teet kun maailma katoo
mitä sä teet kun sun sielus joutuu ensimmäistä kertaa valitsemaan
hyvän ja pahan leikeissä
mitä sä teet että oikeus voittaa

mitä sä teet sit jos oikeus voittaa
mitä sä teet et myös rakkaus voittaa
ja mikä se on
mikä on sun taivas
mikä se on
jos rakkaus voittaa

mikä on sun taivas

My bags are packed, I'm ready to go

Se oli sitten siinä. Yksi vaihe elämästä. Taas yksi kaupunki, yksi työpaikka, yksi asunto, yhdet ihmiset.

Okei, ei ihan kokonaan. Palaan vielä kesäloman jälkeen neljäksi päiväksi takaisin, mutta silloin Hetskun vieraanvaraisuuden piiriin enkä enää kaikuvaan kotiin. Ja tulen varmasti vielä senkin jälkeen palaamaan Moskovaan. Täällä olevista omista ihmisistä valtaosa on kulkenut mukana jo ennen Moskovaa, ja treffejä on jo tehty Lahteen PMMP:n keikalle, mökille ja nigerialaisvahvistuksen kanssa Helsingin terasseille. Mihinpä ne ihmiset täältä katoaisivat. Ne uudetkaan, vasta Moskovassa löydetyt. Matka jatkuu.

Ja Laurakaisa lähtee nyt kesälomalle. Junnu Vainion sanoitusta hieman 2000-luvulle päivittäen: "Hiljaa vaeltaen tahdon sinne ehtiä, missä ei oo lainkaan turhaa intternettiä."

Ja Junnun siteerausta voisi jatkaakin, kaikille työkavereille Moskovassa ja maailmalla: "Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia, mä lähden kohti Jorvia." Tai ainakin samaan ilmansuuntaan. Jos jollakulla on takataskussa hyvä nimi blogille, jossa Laurakaisa raportoi jännittävistä havainnoistaan Helsingissä, pyydän ilmoittautumaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Moskova kiittää ja kuittaa.

---------

Tänään soi minun jokaiseen lähtööni kuuluva lähtöbiisi, Leaving on a Jetplane.

Kotona kaikuu

"Lähtö tulee hypyn lailla", sanoi Nuuskamuikkunen Muumilaakson marraskuu -kirjassa muistaakseni. Kirjoitin sen ihan vähän aikaa sitten ruotsiksi läksiäislahjan kylkiäiskorttiin kun erinomainen esimieheni ja lähin työtoverini hyppäsi uusiin seikkailuihin. Silloin en vielä osannut kuvitellakaan, kuinka nopea lähtö itselleni vielä koittaisi.

Mutta vanha kunnon Nuuskamuikkunen on tottunut lähtijä ja siksi ihan oikeassa. Vaikka lähtöä valmistelisi mielessään kuukausia ja viikkoja, silti se tulee aina yllättäen. Aina tulee kiire niiden viimeisten rästitöiden kanssa, aina muuttoa edeltävän yön unet jäävät lyhyiksi kun kaaos valtaa alaa ja ennen aamua olisi vielä tuhat asiaa pakattavana, muistettavana, siirrettävänä ja pois heitettävänä.

Tänään, ihan samalla tavalla kuin melkein vuosi sitten, asteli asuntoon lauma riuskoja miehiä ja viisi tuntia myöhemmin, kun he sulkivat oven perässään, oli jäljellä vain hyvin niukka peruskalustus ja tyhjyyttään kaikuvat seinät. Minä istuin operaation ajan herroiksi sängynlaidalla ja luin dekkaria, katselin ikkunasta näkyvää palastani Moskovan taivaasta ja ihmettelin.

Lähtö tuli todellakin hypyn lailla - en hyppäämistä ainakaan vielä kadu, vaikka paluu Suomeen vähän hirvittääkin, ja tiedän kyllä että syyt paluuseen ovat sen verran merkittävät etten olisi voinut jättää hyppäämättäkään. Mutta silti on vähän surullinen ja pienesti harmistunut olo juuri nyt. Ei vähiten siksi, että oma koti Moskovassa oli iso, kiva ja ihana ja nyt arveluttaa aika paljon, kuinka maallinen omaisuus mahtuu taas yksiöön. Harmittaa siksikin, että Moskovaan jää ihan loistavia ihmisiä, joiden kanssa sekä työnteko että vapaa-ajan vietto ovat käyneet kuin Hetskun kanssa illan päätteeksi vedetty poskivalssi. Sapettaa siksi, että minä ihan oikeasti kuvittelin jääväni eläkkeelle tämän nykyisen työnantajani palveluksesta, mutta nykyisellä henkilöstöpolitiikalla arvelen viittovani kintaalla koko laitokselle kahden vuoden virkavapaan päätyttyäkin. Arvostus on jännä asia, sen voi kyllä painaa strategioihin ja visioihin, mutta sen käytännön toteutus vaatii psykologista silmää ja edes auttavasti hallussa olevaa viestintää. Pieniä asioita, mutta miksi silti niin mahdottoman tuntuisia toteuttaa?

No, mistäs sitä koskaan toisaalta tietää. Eräänkin Suomeen muuttajan kommentti tänä iltana Suomeen muuton jälkeisiä tunnelmia kysellessä oli lyhyt ja ytimekäs: "Paskaa."

Suo siellä, vetelä täällä.

Mutta ei Moskovasta ehtinyt vuodessa oikein tulla minun kaupunkini. Ajattelin tänä yönä, kävellessäni sillan yli kotiin ja katsellessani Gorkin puistoon rakennetulla eksklusiiviterassilla jammailevaa jazzbändiä ja VIP-vieraita, että juuri samanlainen olo minulle jäi koko Moskovasta. Hienoa, upeaa, järjetöntä, mahtavaa, ilotulitusta ja taivasta pyyhkiviä laservaloja.

Ja minä katselen sitä kaikkea sillan kaiteen yli, ihan läheltä. Kuulen musiikin, näen lavan tapahtumat, tunnen nenässäni shaslikin tuoksun.

Mutten kuitenkaan kuulu joukkoon.

---------

Tänään soi Zen Cafén Kotona kaikuu. No, yksiössä ei taatusti kaiu kun sinne roudataan 85 yksikköä muuttotavaraa. Lohduttavaakin, jollain tavalla.