Kotona kaikuu

"Lähtö tulee hypyn lailla", sanoi Nuuskamuikkunen Muumilaakson marraskuu -kirjassa muistaakseni. Kirjoitin sen ihan vähän aikaa sitten ruotsiksi läksiäislahjan kylkiäiskorttiin kun erinomainen esimieheni ja lähin työtoverini hyppäsi uusiin seikkailuihin. Silloin en vielä osannut kuvitellakaan, kuinka nopea lähtö itselleni vielä koittaisi.

Mutta vanha kunnon Nuuskamuikkunen on tottunut lähtijä ja siksi ihan oikeassa. Vaikka lähtöä valmistelisi mielessään kuukausia ja viikkoja, silti se tulee aina yllättäen. Aina tulee kiire niiden viimeisten rästitöiden kanssa, aina muuttoa edeltävän yön unet jäävät lyhyiksi kun kaaos valtaa alaa ja ennen aamua olisi vielä tuhat asiaa pakattavana, muistettavana, siirrettävänä ja pois heitettävänä.

Tänään, ihan samalla tavalla kuin melkein vuosi sitten, asteli asuntoon lauma riuskoja miehiä ja viisi tuntia myöhemmin, kun he sulkivat oven perässään, oli jäljellä vain hyvin niukka peruskalustus ja tyhjyyttään kaikuvat seinät. Minä istuin operaation ajan herroiksi sängynlaidalla ja luin dekkaria, katselin ikkunasta näkyvää palastani Moskovan taivaasta ja ihmettelin.

Lähtö tuli todellakin hypyn lailla - en hyppäämistä ainakaan vielä kadu, vaikka paluu Suomeen vähän hirvittääkin, ja tiedän kyllä että syyt paluuseen ovat sen verran merkittävät etten olisi voinut jättää hyppäämättäkään. Mutta silti on vähän surullinen ja pienesti harmistunut olo juuri nyt. Ei vähiten siksi, että oma koti Moskovassa oli iso, kiva ja ihana ja nyt arveluttaa aika paljon, kuinka maallinen omaisuus mahtuu taas yksiöön. Harmittaa siksikin, että Moskovaan jää ihan loistavia ihmisiä, joiden kanssa sekä työnteko että vapaa-ajan vietto ovat käyneet kuin Hetskun kanssa illan päätteeksi vedetty poskivalssi. Sapettaa siksi, että minä ihan oikeasti kuvittelin jääväni eläkkeelle tämän nykyisen työnantajani palveluksesta, mutta nykyisellä henkilöstöpolitiikalla arvelen viittovani kintaalla koko laitokselle kahden vuoden virkavapaan päätyttyäkin. Arvostus on jännä asia, sen voi kyllä painaa strategioihin ja visioihin, mutta sen käytännön toteutus vaatii psykologista silmää ja edes auttavasti hallussa olevaa viestintää. Pieniä asioita, mutta miksi silti niin mahdottoman tuntuisia toteuttaa?

No, mistäs sitä koskaan toisaalta tietää. Eräänkin Suomeen muuttajan kommentti tänä iltana Suomeen muuton jälkeisiä tunnelmia kysellessä oli lyhyt ja ytimekäs: "Paskaa."

Suo siellä, vetelä täällä.

Mutta ei Moskovasta ehtinyt vuodessa oikein tulla minun kaupunkini. Ajattelin tänä yönä, kävellessäni sillan yli kotiin ja katsellessani Gorkin puistoon rakennetulla eksklusiiviterassilla jammailevaa jazzbändiä ja VIP-vieraita, että juuri samanlainen olo minulle jäi koko Moskovasta. Hienoa, upeaa, järjetöntä, mahtavaa, ilotulitusta ja taivasta pyyhkiviä laservaloja.

Ja minä katselen sitä kaikkea sillan kaiteen yli, ihan läheltä. Kuulen musiikin, näen lavan tapahtumat, tunnen nenässäni shaslikin tuoksun.

Mutten kuitenkaan kuulu joukkoon.

---------

Tänään soi Zen Cafén Kotona kaikuu. No, yksiössä ei taatusti kaiu kun sinne roudataan 85 yksikköä muuttotavaraa. Lohduttavaakin, jollain tavalla.