Viimeinen tango Moskovassa

Vai Pariisissa?

Kuten Moskovan postikorteista on voinut lukea, Laurakaisa on muuttanut takaisin Suomeen. On siis aika summata yhteen kulunut blogivuosi ja julkistaa jatkosuunnitelmat.

Kun lähdin Moskovaan, minun oli tarkoitus olla siellä kolmesta neljään vuotta ja pysyä senkin jälkeen saman työnantajan palveluksessa jossain muualla. Nyt, vajaan vuoden kuluttua tilanne on se, että olen kohta virkavapaalla jolta en ole lainkaan varma palaavani, ja Moskovan komennus jäi huomattavasti alkuajatuksiani lyhyemmäksi. Joskus elämä paiskaa eteen kiven, jonka kääntämättä jättämisen tietää myöhemmin kaduttavan enemmän kuin kaikki kääntämisen seuraukset yhteensä. Siksi lähden, syitä lähtööni on sysissä kuin sepissäkin.

Olen iloinen siitä, että päätin muuttaa Moskovaan. Työelämävinkkelistä vuosi oli vauhdikas, hieno ja antoisa. Sain paiskia töitä itseäni fiksummassa seurassa ja kivojen ihmisten kanssa. Tutustuin moneen uuteen ihmiseen, joita nykyisin tituleeraan ystävikseni. Vaikka Moskovan-vuosi olikin aikalailla työpainotteinen, jälkikäteen ajateltuna ehti siihen mahtua paljon muutakin. Hienoja kokemuksia ja elämyksiä, huimaa onnea, viiltävää pettymystä, innostusta ja uupumusta, harmaata arkea ja sen yläpuolelle kurkottavaa juhlaa. Elämää, kaikkinensa.

Moskovasta jään kaipaamaan varmasti suurta osaa identiteetistäni, kun nyt vaihdan työpaikkaa kokonaan toiseen. Tietenkin ihmisiä, teitä kaikkia tärkeitä ja rakkaita. Sitä osaa työstä, joka oli kivaa, hienoa, merkityksellistä ja vauhdikasta. Sataa neliötä Frunzen rantakadulla. Shokoladnitsaa, georgialaisia ravintoloita ja muita ruokajuttuja. Moskovaa, joka on suuri, mahtava ja järjetön, kontrasteja pullollaan ja liikaa kaikkea.

Moskovasta en jää kaipaamaan pakkotahtista työntekoa ja työn ja muun elämän sotkeutumista toisiinsa noin sataprosenttisesti. En läheskään kaikkia ihmisiä. Sitä osaa työstä, joka oli rankkaa, kurjaa ja ikävää. Liikennettä, saasteita, mölyä ja melskettä.

Jotain menetän, jotain saan tilalle. Ehkä vielä joskus palaan Moskovaan, se ajatus lohduttaa. Sekin, että en luule vaan tiedän että ne omat ihmiset tulevat kyllä säilymään mukana tästä elämänvaiheesta seuraavaan. Aina joku putoaa pois mutta ne oikeasti tärkeät jäävät. En oikeasti tarvitse sataa neliötä mihinkään, vähempikin riittää. Ja Moskovassa on vielä pari-kolme vuotta pitkä rivi kyläpaikkoja, joihin tietää olevansa tervetullut silloin kun Helsigin pienuus, mitättömyys, järkevyys, kontrastien ja kaiken muunkin vähyys alkaa puuduttaa.

Kiitos kaikille teille, jotka olette Moskovan postikortteja lukeneet. Lupaan, etten jatkossakaan hylkää Kirjallisesta elämästäni kiinnostuneita.

---------

Tänään soi perjantai-iltana läksiäisissä huudatettu Kirkan Hetki lyö. Näkemiin ja kuulemiin.