Venäjänpulla

Moskovan illassa asteli eilen mietteliäs mies.

Minä jo ajattelemaan, että katuukohan se jo koko muuttoa ja onkohan sillä nyt jo koti-ikävä.

Ei katunut, ei ollut.

Se mietti Suomen kielioppisääntöjä. Virnisti ja sanoi sitten, loppuun asti mietittyään: "Nyt sinä et voi enää sanoa minua Ranskanpullaksi. Minä olen Venäjänpulla."

Ja minulla on sängyssä tyttölakanan vieressä poikalakana.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Group.

"Älä enää itke mies,
illassa on lupaus kesästä.
Jossain valvoo toinenkin uneton
joka miettii samaa kuin sinä."

Ajatuksia blogista ja sen pitämisestä

Blogi-parka. Hyljätty ja unohdettu. Ja kaiken muun hyvän lisäksi identiteettikriiseilevä.

Tornikamari-blogin kanssa oli kaikki jotenkin niin selvää. Se oli vailla kasvoja ja nimeä kirjoitettua sydänveritilitystä ja rivien väleihin ängettyjä merkityksiä. Sen aika päättyi kun muutin Moskovaan ja päätin että sydänverta on vuodatettu jo riittämiin ja rivien väleistä ne merkitykset on nostettava näkyville.

Moskovan postikorttien piti olla tunne-elämän johonkin vähemmän julkisille foorumeille jättävä ja Venäjään keskittyvä hauskojen sattumusten tarinointialusta, edelleen anonyymi. Nyt siitä on tullut jotain kummallista siltä ja väliltä olevaa.

Toisaalta blogini on edelleen kaiketikin etupäässä ystäville ja kylänmiehille tarkoitettu, valitettavan harvoin päivittyvä kuulumistenkertomisformaatti, toisaalta se yhteiskunnallis-kantaaottava Venäjä-blogiajatus on jäänyt muutamaan hajapostaukseen, toisaalta sikarakastuneena on vaikea jättää kaikille elämän eri osa-alueille tunkevaa rakastumistunnetta pois tästäkään keitoksesta, joten tunne-elämääkin on piisannut, ihan kuvien kanssa.

En minä tiedä kuka tätä enää lukee, vai lukeeko kukaan. Kunhan kirjoitan, silloin kun muistan. Ehkä tästäkin hengen ja aineen kaaoksesta vielä muodostuu sellainen yhtenäinen tarina, mikä tornikamariblogistakin on nyt luettavissa.

Summa summarum, kuten isävainaa tapasi sanoa: Blogi etsii itseään ja on vailla muotoa, mutta toivottavasti ei tyystin vailla sisältöä. Ehkä se kuvaa kirjoittajansa elämää ja tilannetta. Ja, kuten minun ja Hetskun blogit omaansa linkittänyt Äitiharjoittelija eilen totesi:

"Sivuillenne tulee kauttani oikea kansanryntäys, ihmiset oppivat asioita Moskovasta, rakkaudesta ja ulkoasiainhallinnosta!"

Tuossahan ne loppujen lopuksi ovat, elämämme kulminaatiopisteet. On kai niiden oppimisessa bloginpitosyytä kerrakseen.

---------

Tänään soi Sadetanssin Voitolla. Koska au pair -aamukampa näyttää tänään enää yhtä.

Lomayhteenveto

Viimeisena Kanaria-iltana Maspalomaksen plussat ja miinukset. Tata et matkanjarjestajan kataloogista loyda!

+ Appelsiinit ja niista puristettu mehu. Makeaa ja mehukasta.

+ Halpa taksiajelu. Jos alle neljalla eurolla paasee aika pitkan matkan, on hinta silloin kohdallaan.

+ Kohteliaat autonkuljettajat. Moskovalaisturistit ovat olleet viikon ihmeissaan kun autot pysahtyvat poikkeuksetta suojatien eteen, nayttavat vilkkua oikealle ja paastavat tien ylitysta odottavat jalankulkijat menemaan. Taman plussan miinus: jos olemme omaksuneet paikallisen tavan liian hyvin, tulemme kotiin palattuamme kuolemaan moskovalaisen auton yliajamina ensimmaisten 10 minuutin aikana.

+ Kesainen ilmasto.

- Liian rysamainen turismi.

- Huonot ja kalliit bulkkiravintolat, oikeita on vaikea loytaa kun bulkkitarjonnan lisaksi ei muita juuri ole.

- Myotahapea Jorma Kalevin takia.

- Lomalla sairastaminen (ei varsinaisesti Kanarian saarten vika).

---------

Tanaankin soi loman teemabiisi, Matti Johannes Koivun kaihoisasti kuiskima Irwin-tulkinta biisista Las Palmas. Herkkaa.

Villit lomakissat

Ensi alkuun synttarionnittelut pikkuveljelle Suomeen. Kohta se kolmekymppisyys saa sinutkin kiinni.

Sitten raportoimme flunssatilanteen: Hetskun paassa kohisee raka, Laurakaisan aamulla oikealla puolella pistemaisesti tuntunut kurkkukipu laajeni taman paivan aikana kattamaan koko kurkun. Buranaa ja kiroilua. Lisaa buranaa. Lomalla sairastaminen pitaisi lailla kieltaa.

Eilen iisisti ottaminen sisalsi kamalat turistimarkkinat kotinurkillamme, mukavan paivakavelyn San Fernandossa joka on lahinna oikeaa pikkukylaa muistuttava paikallisasutusalue keinotodellisuutemme kupeessa, lounastoastit lihavan senjoritan majatalossa (sen loysimme jo ensimmaisena lomapaivana, suosittelemme kaikille) seka shoppailua. Iltapaivasta palasimme takaisin hotellihuoneeseemme, emmeka enaa poistuneet sielta, paitsi Hetsku alakerran supermercadoon ostamaan pussillisen tomaattipastaa. Soimme sita ja hedelmasalaattia sohvillamme maaten. Hotellihuoneessamme on niita kaksi, joten niista(kaan) ei tule kiistaa.

Tanaan olemme vierailleet bussi-laiva-bussiyhdistelmalla Puerto Ricossa seka Puerto de Moganissa. Ensimmainen oli ihan hilpea, laaksoon rakennettu turistirysa, jalkimmainen ensimmainen Gran Canarialla nakemani oikeasti kaunis ja viihtyisa paikkakunta. Voisin menna sinne uudestaan lomalle. Hetsku kuulemma ei. Vietimme majakan katveessa sijaitsevassa kahvilassa miellyttavan iltapaivan lukien kirjojamme. Minulta paloi niska ja toinen hartia. Hetskulta ei.

Asken kavimme toiseksi lahimmassa ruokapaikassa syomassa illallista. Puhuimme parisuhteiden syvimmasta olemuksesta ja kompromissien ehdottomasta valttamisesta parisuhderintamalla epasosiaalisesti nurkassa istuen. Ruuat syotyamme palasimme takaisin hotelliin. Kello oli silloin 21.15. Hetsku totesi lakonisesti hotellia kohti kavellessamme, etta varsinaisia villeja lomakissoja tassa ollaan, yhtena iltana ollaan selvitty ulos syomaan.

Mutta kun hotellihuone on mukava, ihan kuin kesamokki! Ja kun on flunssa, ei jaksa riekkua! Ja kun ennen lomaa oli uupumus ja krooninen tyoperainen vasymys ja Pariisin ja Moskovan aikaeroon perustuva univelka! Ja Virpi Hameen-Anttilan Sokkopeli on koukuttava! Ja taalla on pelkastaan kamalia illanviettopaikkoja! Ja alkulomasta, kun ei viela ollut flunssaa, oli 12 kilometrin paivamatkojen takia illalla vasynyt olo.

Ja sitapaitsi, mita sita suotta selittelemaan. Me ollaan lomalla, ja tehdaan mita huvittaa.

Mutta sen lomalla sairastamisen voisi silti lailla kieltaa.

Oo, au ja atshii!

Paivitellaan, paivitellaan.

Hetskuun iski viikkotolkulla kintereilla vaaninut flunssa, joten pari viime paivaa olemme ottaneet iisisti. Maanantaina kavimme chillailemassa Oo, Las Palmasissa, ja kun bussin ikkunasta alkoi nakya OIKEA ISO KAUPUNKI, kavi Laurakaisan mielessa lammin laikahdys. Mita tasta opimme, jaa nahtavaksi. Se Las Palmasin nurkka, jonka katsastimme, vaikutti hauskalta, tosin pilvista siella oli. Auringonpalvojien kannattaa tosiaan tulla tanne turistirysahelvettiin ilmaston puolesta, aurinkopaivien erotus taman etelan lomakeskuksen eduksi on noin 230 vuodessa.

Bussin ikkunasta katsottuna tama ei kylla ole niita kauneimpia maailmankolkkia. Muistuttaa lahinna Armeniaa, tai jotain muuta entisen Neuvostoliiton karuhkoa kolkkaa. Hiekkaa, rojua, murentuneita betonirakennelmia. Joka paikassa on lisaksi pressuilla peitettyja tomaatti- ja banaaniviljelmia ja kukaan sen yhden Hesarin kuukausiliitteen tomaatinviljelyjutun lukenut ei voi niita viljelmia katsoa miettimatta, ketka onnettomat pressujen alla raatavat. Viljemista tulee paha ja miettelias olo, ihan niin kuin siita rantarolexeja kaupanneesta ruutupaitaisesta mustasta pojastakin. Elaman epatasa-arvo on lasna lomaparatiisissakin, ja ehka erityisesti siella.

Eilen uusi matkatoverimme flunssa oli aitynyt niin pahaksi, etta katsoimme parhaaksi viettaa paivan makuuasennossa. Loysimme ylikansoitetulta rannalta elitistisen 9 euron terassin ja majoituimme siihen. Teki ihan hyvaa tosiaan viettaa se paiva makuuasennossa, lukea Ranskan historiaa, kuunnella musiikkia, katsella ohi vellovaa laskivuorta ja saksalaisia silikonitisseja. Pisteet sille pikkupojalle, joka tulitti unen ja valveen rajamailla haahuilevaa Hetskua vesipyssylla...

Terassilta sai ruokaa ja juomaa, joten sielta ei tarvinnut poistua mihinkaan, paitsi hakemaan Kanarian saarten loivaliikkeisinta tarjoilijaa. Kavin kuitenkin pienella rantakavelylla, vaistelemassa sita ohi vellovaa laskivuorta ja miljoonia saksalaisia silikonitisseja. Massaturismi on ekologisempaa kuin neitseellisten, ylikansoittamattomien rantojen tarvays, mutta ei se kavely silti paljon mielta ilahduttanut.

Kotimatkalla kiersimme Meloneras-nimisen paikan ostoskeskittyman lapi ja ostin Aksulle, kaksihampaiselle veljenpojalleni, tuliaisen. Sitten menimme hotelliin, jarjestimme yhden siiderin ja pikkunaposteltavan voimin illallisen ja noin kello yhdeksalta olimme valmiit nukkumaan. Keski-ikaistymista tai elimisto Moskovan ajassa.

Joka tapauksessa oli kiva herata aamulla puoli seitsemalta ja lahtea lenkille. Liikenteessa oli lisakseni vain muutama eramaaketun nakoinen keski-ikainen miesholkkaaja ja pari aikaista lintua. Holkottelin meren rantaan, auringonnousu ja autio Atlantti olivat kauniita katsella.

Loma on puolivalissa. Olen siihen tyytyvainen, on ollut ihanaa rentoutua, aurinko ja lampo ja rento puuhastelu ovat tervetulleita. Nyt olemme tulossa aamiaiselta ja menossa markkinoille. Olen edelleen valkoinen kuin kalkkilaivan kapteeni, kiitos suojakerroin 20:n. Ainakaan en ole palanut.

On silti todettava, etta Playa del Ingles on yksi ehdottomasti hirveimmista paikoista, joissa olen ikina kaynyt.

Tuskaa puskassa

Minulla on taman Kanarian reissun suhteen missio. Sellainen, etta taalla voi tehda muutakin kuin maata rannalla, vetaa larvit, maata uima-altaalla ja ostaa hapsuilla varustettuja teepaitoja jotka tuovat mieleen 80-luvun.

Siksi minulla on Kanarian saarten Lonely Planet seka Pentti Korpelan kirjoittama Gran Canarian patikointiopas repussani. LP on aika tyhma, ja jotenkin vaisu, mutta Pentti on rautaa.

Eilen menimme aamulla Maspalomasin majakalle, josta lahtee busseja eri suuntiin. Meilla ei ollut aavistustakaan bussien aikatauluista joten ennalta suunnittelemamme patikointiretki sisamaahan piti siirtaa tuonnemmaksi kun sinne suuntaan ei ollut onnikoita matkalla lahituntien aikana. Paadyimme siksi hyppaamaan Las Palmasin suuntaan menevaan linja-autoon ja huristelemaan Bahia Feliziin (en tieda, miten se oikeasti taipuu), joka oli Pentin kirjassaan kuvaileman reitti numero kolmosen alkupiste. Ajoimme tosin pysakin ohi, mutta ystavallinen bussikuski pysaytti auton moottoritien liittymaan ja tallasimme siita parin sadan metrin matkan reitin alkupisteeseen.

Mainittava on myos se, etta bussimme sukkuloi ennen motarille siirtymistaan Playa del Inglesin turistirysan kadut edestakaisin ja kerasi kyytiin kaikki halukkaat. Heita oli paljon, enka ihmettele. Totesimme Hetskun kanssa yksissa tuumin, etta rysa naytti ihan kamalalta, kulahtaneelta, keinotekoiselta ja jotenkin nuhjaantuneen vasahtaneelta. Lisaksi siella on ainakin viisi suomalaista ravintolaa, kolmetoista brittipubia ja ruotsalainen pullapaakari. Mykistavaa.

Mutta siis se patikointi. Reitti kulki pitkin kivikkoista meren rantaa, ja eilen tuuli niin, etta tukka meinasi lahtea. Pidimme appelsiinitauon toisen maailmansodan aikaisen bunkkerin katolla maaten, Atlantti kohisi jossakin alapuolella ja viskoi suolaa naamalle, aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta. Kaukana Moskova ja liikenneruuhkat, vaikka aika lahella olikin kaynnissa moottoripyorakilpailut. No, pieni parina tuntuu meista vain kotoisalta. Kivia pitkin kavely on lempipuuhiani ja olen kirjoittanut siita vanhaan blogiini joskus filosofisen postauksenkin, mutta en nyt jaksa sita tahan linkittaa.

Pentin patikointiopas on oikein hyva ja selkea, mutta yhdessa kohtaa Pentti-paralle oli tullut pieni fiba. Kirjassa luki, etta reitti kulkee pienen poukaman vierta, jonka voi laskuveden aikaan ohittaa kivia pitkin. Nousuvedesta ei puhuttu mitaan. Me saavuimme poukaman suulle kun vesi oli pahimmoillaan nousemassa, emmeka paasseet enaa kivia pitkin yli. Sen sijaan jouduimme kiertamaan ainakin puolen kilometrin verran (kamalan pitkalta se tuntui, kommentoi Hetsku) rampien hieman suomalaista kanervikkoa muistuttavassa popelikossa, joka oli kuitenkin kanervikkoa tiheampi, loikkien ojien yli (suomalainen suokavely tuli elavasti mieleen) ja raapien paljaita saariamme pusikon teraviin oksiin. Paasimme takaisin reitille hieman kypsahtaneina Penttiin ja patikointiin, mutta onneksi maaranpaahamme Castillo del Romeralin pieneen kalastajakylaan ei ollut pitka matka.

Tulipa todistettua ainakin se, etta talla saaripahasella ON paikkoja, joissa on ihan oikeita ihmisia, niiden oikeita taloja ja niiden oikeaan elamaan tarvitsemia pankkeja, lastentarhoja, kouluja ja ravintoloita. Ystavallisen meille espanjansekaista saksaa puhuneen Carliton kuppilassa soimme paistettua kalaa ja kotona tehtyja rasvaperunoita, loysimme taas yhden pesulan (vaate-, talla kertaa, ei auto-) ja lopulta hetken aurinkoisella penkilla istuttuamme ja kolmisen kiloa pusikkoa kengista kaiveltuamme taksin, joka vei meidat takaisin Maspalomasiin, koska busseja ei sunnuntaisin kulkenut.

Hyva keikka.

Illalla olimme turisteja, makasimme kymmenisen minuuttia auringossa parvekkeemme alla olevalla uima-altaalla ja uimme altaassa ympyraa. Sitten menimme hotellimme vieressa olevaan Holiday World -nimiseen turistirysaan ajamaan maailmanpyoralla ja loysimme keilahallin. Molemmat olivat kivoja juttuja. Muuta tarjottavaa lomamaailmakeidas tuskin meille tarjoaa.

Kavelimme pimenevassa illassa Maspalomasin shopping centeriin, teki mieli pitsaa, menimme italialaiseen ravintolaan, saimme kannullisen pahanhajuista viinia ja 6.50-8.25 euroa maksavan, valmiille pakastepohjalle kasatun pitsan. Kumpikaan niista ei ollut kiva juttu. Taalta on vaikea loytaa muita kuin turistiravintoloita, koska taalla ei ole muita kuin turisteja, mutta aiomme jatkaa etsintaa. Tai matkustaa bussilla Carliton luokse syomaan paistettua kalaa ja kotona tehtyja rasvaperunoita.

Postikortti Kanarialta

Taalla Maspalomasin matkapaivakirja, hyvaa huomenta!

Harkitsin viime kesan Siperian matkapaivakirjan tyyppista blogivalitteista tiedotuskampanjaa taman epailematta legendaarisen Gran Canarian turneemme kylkiaisiksi, ja kun Hetskun tulevat matkasuunnitelmat vaativat intternettiin imeytymista, paatin etta matkapaivakirja se sitten on. Kun hotellimme aamuvarhaisesta yomyohaan netissa roikkuvat teiniasukkaat olivat viela jattaneet kaksi konetta miehittamatta, iskin kolikon koneeseen ja aloin kirjoittaa.

Joten tassa se on. Hetskun ja Laurakaisan lomaraportti.

Matkakohteemme valinta heratti kanssaihmisissa jostain syysta suurta hilpeytta, ehka siksi, etta matkamme ovat ennen tata suuntautuneet hieman, hmm, autenttisimpiin paikkoihin kuin pelkastaan lomailuun suunnitellut ja rakennetut Kanarian saaret. Mutta selitys oli yksinkertainen: Halusimme johonkin, jossa ei ole kahta ja puolta miljoonaa autoa, jossa ei ole toita, jossa on suunnilleen Suomen kesan lampotila ja jossa voi patikoida. Tropiikki viivautui siis listalta yli, ja Suomen hiihtolomaviikot aiheuttivat lopulta sen, etta matkakohteen valinta oli yhta helppo kuin Hetskun viimekesainen ompelukoneen osto muuttokuormaan: Otimme taman yhden, kun muutakaan ei ollut.

Siis Maspalomas, Gran Canaria, pieni perhe- ja golflomakohde legendaarisen Playa del Inglesin kyljessa.

Huonosti ja vahaisia tunteja nukutun yon jalkeen lennahdimme kuudessa tunnissa eilen tanne, ja ensivaikutelma oli hieman huolestuttava. Ryhmamatkailuun kuuluva bussissa odottelu ja oppaan lassytys saivat hermot kiristymaan ensimmaisen 10 minuutin aikana, ja lomakohde naytti yhta aidolta kuin Disneyland. Mihin me ollaan tultu ja ennen kaikkea miksi?

Aurinko kuitenkin paistoi, oma pikku hotellihuoneemme muistutti sympaattisesti kesamokkia ja siihen kuului parveke. Vaihdoimme kesavaatteet, kavimme alakerran supermarketissa ostamassa leipaa, juustoa, jukurttia, appelsiineja ja tervetuliaisoluet ja majoituimme parvekkeelle aurinkoon. Silloin tuli sellainen olo, etta life is good ja erityisesti juuri taalla.

Ensimmaisena paivana kiskaisimme kuuden ja puolen tunnin arviolta 12 kilometrin lenkin kaksiosaisella teemalla Maspalomasin takapihat, autopesulat ja supermarketit seka Atlantin ranta ja Maspalomasin Saharaa muistuttavat hiekkadyynit. Ensimmaisesta osioista tuli sellainen olo, etta onhan taalla onneksi muutakin kuin hotelleja, toinen osio taas kirvoitti spontaaneja i-ha-naa -huokauksia. Sitapaitsi ne dyynit ovat oikeasti hieno ja vaikuttava paikka.

Illalla menimme yhdeksalta nukkumaan ja nyt, 11 tunnin younien ja aamupalan jalkeen on aika hyva fiilis. Raportoimme lisaa jahka raportoimme.

Muureja, ajatuksia ja muuriajatuksia

Kirjoitin joulukuussa sähköpostiviestin, joka kuului jokseenkin näin:

"Joskus sitä kuvittelee eteensä muurin, jota ei oikeasti ole olemassakaan, mutta joka on silti niin korkea, ettei sen ylitse kipuaminen tunnu mahdolliselta lainkaan. Joskus se muuri oikeasti on olemassa, mutta sen yli hyppää kuin huomaamattaan. Ja joskus, useimmissa tapauksissa, on muuri, ja sen ylittäminen edellyttää jonkinasteista kiipeämistä."

(Olipa harvinaisen huono suomennos. Vieraskielinen ilmaisuni on kehittynyt viime aikoina äidinkielen kustannuksella. C'est facile, n'est-ce pas?)

Tänä iltana mietin muureja, ja kiipeämistä. Ilta-auringon valossa, yhden muurin päällä, katsoin taakseni. Pyydettiin katsomaan, muuten en olisi ymmärtänyt. Oli se siinä, kiistatta. Muuri. Aika korkeakin.

Mutta en silti koe kiivenneeni.

---------

Tänään soi Herra Ylpön Hetskulta lainattu Sata vuotta -soololevy. Jotenkin samaistun tällä hetkellä tähän:

Sinä olet niin kaukana
Toisessa maassa se repii mieleni
Sinä olet niin kaukana
Vaikka sata vuotta mä odotan sinua