Tuskaa puskassa

Minulla on taman Kanarian reissun suhteen missio. Sellainen, etta taalla voi tehda muutakin kuin maata rannalla, vetaa larvit, maata uima-altaalla ja ostaa hapsuilla varustettuja teepaitoja jotka tuovat mieleen 80-luvun.

Siksi minulla on Kanarian saarten Lonely Planet seka Pentti Korpelan kirjoittama Gran Canarian patikointiopas repussani. LP on aika tyhma, ja jotenkin vaisu, mutta Pentti on rautaa.

Eilen menimme aamulla Maspalomasin majakalle, josta lahtee busseja eri suuntiin. Meilla ei ollut aavistustakaan bussien aikatauluista joten ennalta suunnittelemamme patikointiretki sisamaahan piti siirtaa tuonnemmaksi kun sinne suuntaan ei ollut onnikoita matkalla lahituntien aikana. Paadyimme siksi hyppaamaan Las Palmasin suuntaan menevaan linja-autoon ja huristelemaan Bahia Feliziin (en tieda, miten se oikeasti taipuu), joka oli Pentin kirjassaan kuvaileman reitti numero kolmosen alkupiste. Ajoimme tosin pysakin ohi, mutta ystavallinen bussikuski pysaytti auton moottoritien liittymaan ja tallasimme siita parin sadan metrin matkan reitin alkupisteeseen.

Mainittava on myos se, etta bussimme sukkuloi ennen motarille siirtymistaan Playa del Inglesin turistirysan kadut edestakaisin ja kerasi kyytiin kaikki halukkaat. Heita oli paljon, enka ihmettele. Totesimme Hetskun kanssa yksissa tuumin, etta rysa naytti ihan kamalalta, kulahtaneelta, keinotekoiselta ja jotenkin nuhjaantuneen vasahtaneelta. Lisaksi siella on ainakin viisi suomalaista ravintolaa, kolmetoista brittipubia ja ruotsalainen pullapaakari. Mykistavaa.

Mutta siis se patikointi. Reitti kulki pitkin kivikkoista meren rantaa, ja eilen tuuli niin, etta tukka meinasi lahtea. Pidimme appelsiinitauon toisen maailmansodan aikaisen bunkkerin katolla maaten, Atlantti kohisi jossakin alapuolella ja viskoi suolaa naamalle, aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta. Kaukana Moskova ja liikenneruuhkat, vaikka aika lahella olikin kaynnissa moottoripyorakilpailut. No, pieni parina tuntuu meista vain kotoisalta. Kivia pitkin kavely on lempipuuhiani ja olen kirjoittanut siita vanhaan blogiini joskus filosofisen postauksenkin, mutta en nyt jaksa sita tahan linkittaa.

Pentin patikointiopas on oikein hyva ja selkea, mutta yhdessa kohtaa Pentti-paralle oli tullut pieni fiba. Kirjassa luki, etta reitti kulkee pienen poukaman vierta, jonka voi laskuveden aikaan ohittaa kivia pitkin. Nousuvedesta ei puhuttu mitaan. Me saavuimme poukaman suulle kun vesi oli pahimmoillaan nousemassa, emmeka paasseet enaa kivia pitkin yli. Sen sijaan jouduimme kiertamaan ainakin puolen kilometrin verran (kamalan pitkalta se tuntui, kommentoi Hetsku) rampien hieman suomalaista kanervikkoa muistuttavassa popelikossa, joka oli kuitenkin kanervikkoa tiheampi, loikkien ojien yli (suomalainen suokavely tuli elavasti mieleen) ja raapien paljaita saariamme pusikon teraviin oksiin. Paasimme takaisin reitille hieman kypsahtaneina Penttiin ja patikointiin, mutta onneksi maaranpaahamme Castillo del Romeralin pieneen kalastajakylaan ei ollut pitka matka.

Tulipa todistettua ainakin se, etta talla saaripahasella ON paikkoja, joissa on ihan oikeita ihmisia, niiden oikeita taloja ja niiden oikeaan elamaan tarvitsemia pankkeja, lastentarhoja, kouluja ja ravintoloita. Ystavallisen meille espanjansekaista saksaa puhuneen Carliton kuppilassa soimme paistettua kalaa ja kotona tehtyja rasvaperunoita, loysimme taas yhden pesulan (vaate-, talla kertaa, ei auto-) ja lopulta hetken aurinkoisella penkilla istuttuamme ja kolmisen kiloa pusikkoa kengista kaiveltuamme taksin, joka vei meidat takaisin Maspalomasiin, koska busseja ei sunnuntaisin kulkenut.

Hyva keikka.

Illalla olimme turisteja, makasimme kymmenisen minuuttia auringossa parvekkeemme alla olevalla uima-altaalla ja uimme altaassa ympyraa. Sitten menimme hotellimme vieressa olevaan Holiday World -nimiseen turistirysaan ajamaan maailmanpyoralla ja loysimme keilahallin. Molemmat olivat kivoja juttuja. Muuta tarjottavaa lomamaailmakeidas tuskin meille tarjoaa.

Kavelimme pimenevassa illassa Maspalomasin shopping centeriin, teki mieli pitsaa, menimme italialaiseen ravintolaan, saimme kannullisen pahanhajuista viinia ja 6.50-8.25 euroa maksavan, valmiille pakastepohjalle kasatun pitsan. Kumpikaan niista ei ollut kiva juttu. Taalta on vaikea loytaa muita kuin turistiravintoloita, koska taalla ei ole muita kuin turisteja, mutta aiomme jatkaa etsintaa. Tai matkustaa bussilla Carliton luokse syomaan paistettua kalaa ja kotona tehtyja rasvaperunoita.