No alarms and no surprises

Totesin tänään, paistaessani Hetskun huomisia synttäri- ja vappubileitä varten oliivimuffinsseja kaasu-uunissa ja kuunnellessani Radioheadin OK Computeria, että kärsin pahalaatuisesta syndroomasta nimeltä rokkitähden tunne-elämä.

Olen aina joskus salaa ja julkisestikin kadehtinut sellaisia tavallisia rivitaloihmisiä. Sellaisia, joilla on puoliso ja lapsia ja ehkä koira. Sellasia, jotka ostavat asunnon eivätkä kesämökkiä näkemättä,

Minä olen liian monimutkainen ja vaativa elämään sellaista elämää. Koska elämän pitää olla kaikkea, mutta ennen muuta draamaa.

Mietin sitäkin, että ehkä pitää sitten vain tyytyä olemaan se, mikä on. Rivitaloajatukset ja muut ulkoiset tunnusmerkit olen jo unohtanut, mutta ehkä sisäisestikin olisi parempi tunnustaa tosiasiat.

---------

Tänään soi Radioheadin No Surprises. "a heart thats full up like a landfill. a job that slowly kills you. bruises that wont heal."