Munat ja pokkaa

En muista, mistä tämä alkoi.

Ehkä siitä työnantajan kyselystä, jossa rivien välissä kerrottiin, että olen tovereideni kanssa turha kulunki, jonka pitäisi itse ymmärtää häipyä tämän laitoksen palkkalistoilta. Kun omasta mielestään tekee tärkeää, joskus suorastaan korvaamatonta työtä, ja tekee sitä keskimäärin 13 tunnin verran päivässä, on hitusen vaikeaa suhtautua moisiin heittoihin huumorilla.

Tai ehkä se olikin se heitto. Se, kun kaksi viikkoa talossa ollut harjoittelijapoika kysyi käytävällä, miksi ihmeessä maisteri tekee moista paskaduunia. Sanoin, että maisterilta puuttuu kaksi asiaa, a) munat ja b) pokkaa. Pojalle tuli tosin myös todettua, että sinä et selviäisi minun paskaduunistani edes päivän vertaa, mutta kyllä se heitto silti jotain ajatuksia jätti mieleen pyörimään. Ainakin sen, että itsekin ajattelin joskus ihan samalla tavalla. Että minä ainakin tähtään niin pitkälle kun tietä riittää. Mitä sille ajatukselle oikein matkan varrella tapahtui.

Asiaa ei auttanut se bumerangina takaisin tullut palkankorotusesitys, jossa ei ollut mitään perusteluja. Ikävä tietoisuus siitä, että minun vaativa ja haastava työni on tilinauhaa tutkaillessa kaikkein vähiten vaativaa ja haastavaa. Samaa viestiä sekin toisti, sitä ettei tämä sota tätä yhtä naista erityisemmin kaipaa eikä sen perään itke.

Tai ehkä se alkoi siitä koti-ikävästä. Siitä, kun joka kerta veljenpojan luota Moskovaan lähtiessä meinasi päästä itku. Siitä, miltä tuntui istua oman mökin laiturilla ja katsella ilta-aurinkoiselle järvelle, kuunnella käen kukkumista. Millainen olo oli torstai-iltana Helsinki-Vantaan lentoasemalla kun pään päällä kaartui oma taivas. Miltä tuntui nähdä summeriin unohtunut oma nimensä tornikamarin alaovella. (Siinä ihan oikeasti lukee edelleen minun nimeni. Käykää katsomassa.)

Joku näistä, tai kaikki ne yhdessä.

Vaikkei Moskovassa mitään vikaa ole. Moskovassa on hyviä ihmisiä, loistavia lounaita, kaunis, iso ja viehättävä koti, näkemistä ja tekemistä, kokemuksia keräiltäväksi.

Mutta juuri nyt Moskova ei ole minun paikkani. Ja vaikka munia ei olekaan, olen iloinen siitä, että oli pokkaa myöntää se.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Ne jotka tyytyy. Minä en. Ainakaan aina.