Ajatuksia blogista ja sen pitämisestä

Blogi-parka. Hyljätty ja unohdettu. Ja kaiken muun hyvän lisäksi identiteettikriiseilevä.

Tornikamari-blogin kanssa oli kaikki jotenkin niin selvää. Se oli vailla kasvoja ja nimeä kirjoitettua sydänveritilitystä ja rivien väleihin ängettyjä merkityksiä. Sen aika päättyi kun muutin Moskovaan ja päätin että sydänverta on vuodatettu jo riittämiin ja rivien väleistä ne merkitykset on nostettava näkyville.

Moskovan postikorttien piti olla tunne-elämän johonkin vähemmän julkisille foorumeille jättävä ja Venäjään keskittyvä hauskojen sattumusten tarinointialusta, edelleen anonyymi. Nyt siitä on tullut jotain kummallista siltä ja väliltä olevaa.

Toisaalta blogini on edelleen kaiketikin etupäässä ystäville ja kylänmiehille tarkoitettu, valitettavan harvoin päivittyvä kuulumistenkertomisformaatti, toisaalta se yhteiskunnallis-kantaaottava Venäjä-blogiajatus on jäänyt muutamaan hajapostaukseen, toisaalta sikarakastuneena on vaikea jättää kaikille elämän eri osa-alueille tunkevaa rakastumistunnetta pois tästäkään keitoksesta, joten tunne-elämääkin on piisannut, ihan kuvien kanssa.

En minä tiedä kuka tätä enää lukee, vai lukeeko kukaan. Kunhan kirjoitan, silloin kun muistan. Ehkä tästäkin hengen ja aineen kaaoksesta vielä muodostuu sellainen yhtenäinen tarina, mikä tornikamariblogistakin on nyt luettavissa.

Summa summarum, kuten isävainaa tapasi sanoa: Blogi etsii itseään ja on vailla muotoa, mutta toivottavasti ei tyystin vailla sisältöä. Ehkä se kuvaa kirjoittajansa elämää ja tilannetta. Ja, kuten minun ja Hetskun blogit omaansa linkittänyt Äitiharjoittelija eilen totesi:

"Sivuillenne tulee kauttani oikea kansanryntäys, ihmiset oppivat asioita Moskovasta, rakkaudesta ja ulkoasiainhallinnosta!"

Tuossahan ne loppujen lopuksi ovat, elämämme kulminaatiopisteet. On kai niiden oppimisessa bloginpitosyytä kerrakseen.

---------

Tänään soi Sadetanssin Voitolla. Koska au pair -aamukampa näyttää tänään enää yhtä.